Vihasta rakkauteen on matkaa pelottavan vähän, jos edes sitäkään

 

Tällainen kuva osui silmiini täällä internetin ihmeellisessä maailmassa. Vaikka ymmärrän, että se on ilkeämielinen karikatyyri, niin laittaa se silti pohdituttamaan ja mielen surulliseksi. Kuinka kukaan voi ajatella, että kristinusko vihaisi jotakin ihmistä tai ihmisryhmää? Tällainen luulo on suunnattoman surullista. Ovathan aivan kaikki ihmiset Jumalan luomia ja lunastamia, ja siten sanoinkuvailemattoman arvokkaita.

Taustalla on varmaankin jälleen nykymaailman käsitys ihmisen arvosta. Ihmisen identiteetistä. Siitä mikä tekee ihmisen ja hänen arvonsa. Ennen identiteetin muodosti perhe, uskonto ja kansakunta. Kaikki nämä ovat menettäneet nykypäivänä yleisesti merkityksensä, eikä vain menettäneet, vaan niiden loppukin merkitys yritetään purkaa ja tarpeen vaatiessa sitten rakentaa uudestaan uuden, "avarakatseisemman" systeemin mukaisiksi.

Nykyään ihmisen määrittelee lähinnä hänen sisäinen kokemuksensa, hänen tunteensa. Tätä ihmisen sisäistä kokemusta sitten pitää kaikkien muiden ihmisten tukea, kunnioittaa ja ylistää. Jos joku on erimieltä, hän vihaa tätä ihmistä. Syrjii tätä ihmistä. Yrittää riistää tämän ihmisen ihmisarvon. 

Ihmisarvo on tällöin tiivistetysti subjektiivisuuden hetteikössä. Kenet tahansa voidaan enemmistön (tai jopa diktaattorin) päätöksellä määritellä epäihmiseksi ja sen jälkeen hänelle voidaan tehdä mitä vain. Karkeina esimerkkeinä Kansallis-sosialistisen Saksan erilaiset vähemmistöt 1930- ja 40 -luvuilla, Ruandan kansanmurhat 1990 -luvulla ja abortti monissa maissa 1970-luvulta lähtien.

Eikä sisäisen tuntemuksen valtaistuimelle nostaminen edes toimi pidemmän päälle, koska ennemmin tai myöhemmin ihmisten sisäiset tuntemukset ovat ristiriidassa ja silloin ilman objektiivista arvopohjaa voimakkain vie ja heikommat vikisee. 

Minulle on vaikea ymmärtää sitä, miten ihmisen parhaan haluaminen ja toivominen olisi "vihaamista". Varmasti monet kristitytkin käyttäytyvät tyhmästi, mutta se ei muuta itse asiaa. Jos esimerkkini mukaisesti preferenssinä on se, että syntymättömiä lapsia ei tapettaisi, ja että kukaan ei haavoittaisi tai jopa tuhoaisi itseään homoseksuaalisuudella, niin miten se voi olla vihaa? Eikö se ole mitä suurinta rakkautta? Minä ainakin haluaisin, että minua varoitettaisiin tuhon tiestä, ja pitäisin sitä mitä suurimpana rakkaudettomuutena, jos minua jätettäisiin varoittamatta. 

Esimerkkinä ei-saman-tien tai ihan välttämättä huonosta tiestä, mutta mistä yleensä halutaan varoittaa on liika lihavuus. Jos ihminen on liian lihava, mikä on lääketieteen ja maalaisjärjen pohjalta hänelle (ainakin pidemmän päälle) vaarallista, ja hän tuntee itsensä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi tässä tilassa, saako häntä varoittaa lihavuudestaan? Saako sanoa, että tuo lihavuus on sinulle hengenvaarallista? Saako loukata tällaisen ihmisen "sisäistä tunnetta"?

Tai toinen esimerkki:

Antaisitko sinä vaikkapa kaksi vuotiaan lapsen hoiperrella tärisevillä askelillaan auton alle, jos voisit sen estää? Vanhempia ihmisiä ei voi oikein nostaa pois autotieltä, mutta heitä sentään voi varoittaa astumasta auton alle.

Nykypäivän subjektiivisuus ei luo kestävää arvopohjaa. Uskonnot luovat objektiivisen arvopohjan. Mutta vain kristillinen arvopohja on terve ja kestävä.