Identiteetti hukassa?

Olen miettinyt viime aikoina identiteettikysymyksiä. Pelko pois, en ole identiteettikriisissä, enkä varsinkaan lähdössä taisteluun tuulimyllyjä vastaan yrittämällä vaihtaa sukupuoleni. Identiteettini on tukevasti Kristuksessa, kuten toivoisin kaikilla muillakin olevan. Ja tämä identiteetti on vahvempi kuin muut mahdolliset identiteetit. 

Pohdintani on ollut Carl R. Truemanin ajatusten ympärillä (laiskan versio Strange New World ja varsinainen kirja The Rise and Triumph of the Modern Self), siinä miten ne hienosti heijastuu nykypäivään. Trueman ajattelee, että identiteettikriisi länsimaissa johtuu perusarvojen romahtamisesta, niiden peruspilareiden romahtamisesta, joiden varaan ihmisten identiteetti on rakentunut. Eli uskonto, kansallisuus ja perhe/suku/tietyin varauksin yhteisö.

Tämän pohdinnan käynnistäjänä oli nyt nk. "Käärijä-ilmiö", joka on täyttänyt joka tuutin. Älkää ymmärtäkö väärin: On hienoa että suomalainen pärjää, ei mitään pois siitä. Ja Käärijä kyllä ansaitsee onnittelut kovasta työstään, oli itse taideteoksen sisällöstä sitten mitä mieltä tahansa.

Kuitenkin nähdäkseni "Käärijä-ilmiö" (ja miksi ei omalla tavallaan muutkin "torilla tavataan" -ilmiöt vaikkapa jääkiekon mm-kisavoiton seurauksena) heijastaa suomalaisten identiteettikriisiä, mikä ei tietysti ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan oikeastaan länsimainen ilmiö.

Suomessa on karkeasti tiivistettynä ollut pitkään suomalaisten identiteetin pohjana nk. koti, uskonto ja isänmaa -ajattelu. Näihin on identifioitu itsensä. Nykypäivänä, voisi varmaan sanoa suurimman osan ajattelussa, nämä "pilarit" ovat menettäneet enemmän tai vähemmän merkityksensä. Syitä on monia, enkä ala nyt edes yrittämään luetella niitä. Identiteettityhjiön täyttäjäksi, eihän tyhjiö jää tyhjäksi, on sitten ilmestynyt kaikenlaista. Yhtenä erittäin - ainakin yhteiskunnallisesti - merkittävänä LHBTQ -ilmiö (puhumalla ilmiöstä en kiellä etteikö homoseksuaaleja tms. olisi ollut aina syntiinlankeemuksen jälkeen, mutta ilmiö on vasta nykypäivän juttu). Isäinmaallisuus on ehkäpä se, joka jotenkin on säilyttänyt asemaansa, mutta urheilu- tai euroviisusuorituksien ympärille ryhmittyminen on vain kalpea varjo isänmaallisuudesta ja pahoin pelkään, että siitä ei ole yhteen liimaavaksi tekijäksi tiukan paikan tullen. Isäinmaallisuus tarvitsisi tuekseen muutakin, joka yhdistäisi kansaa, joka saisi kansan tuntemaan olevansa suomalaisia kaikista erottavista tekijöistä huolimatta. Nykypäivänä sen sijaan polarisaatio vain kiihtyy, laidat vahvistuu ja keskusta tyhjenee. Ja tätä lietsovat niin johtavat poliitikot kuin mediakin. Kukaan ei näytä ymmärtävän, että tällainen tie ei ole hyvä.  

Ihmisestä itsestään riippumattoman identiteetin puuttuminen tekee ihmisestä kovin haavoittuvaisen.  Silloin hänellä ei ole mitään omista tunteista ja niiden vahvistamisesta riippumatonta arvonsa mittaa. Silloin ulkopuolinen kritiikki sitä kohtaan, mihin ripustat identiteettisi on "vihaa", "syrjimistä", "väkivaltaa" tms., koska kritiikki osuu siihen, mikä näkökulmastasi määrittelee sinut ihmisenä. Se, että voi esimerkiksi liittyä enemmän henkilökulttiin rinnastettavaan "Käärijä-ilmiöön" ei auta. Käärijä unohdetaan isossa kuvassa hyvin pian, aivan kuten kävi Lordille, se ei ole mitään pysyvää. Jos ei tule uutta Käärijää tai uutta urheilusankaria, niin isäinmaallisuuden kalpea heijastus katoaa nopeasti.

Ihmisellä täytyy olla jotakin itsestään riippumatonta, mikä tekee hänestä "hänet", jotta hän ei olisi haavoittuvainen. Suku tai perhe on yksi. Kyseessä on ihmisestä riippumaton biologinen realiteetti, eikä subjektiivisesti annettava "jäsenyys" vaikkapa jonkin itseilmaisusi perusteella.

Kuitenkin identiteetti Kristuksessa on se vahvin ja paras identiteetti. Kristusperusta kestää, vaikka sinua ei pidettäisi minää. Kristusidentiteetti on vahvempi kuin sairaus, kuten alkoholismi. Kristusidentiteetti on vahvempi kuin mikään "korttitalo", minkä itse yrität rakentaa. Se on vahva, koska Kaikkivaltias on sen kulmakivi. Kristusidentiteetti varaa Kristuksen rakkauteen, Jumalan rakkauteen, Golgatan ristillä. Tämä rakastaminen, tämä ristinkuolema sinunkin syntiesi sovittamiseksi, häpeäsi poistamiseksi, jotta sinutkin voitaisiin hyväksyä, on tapahtunut uskoit sinä siihen tai et. Siis sinusta riippumatta. Siksi siihen voi ehdottomasti luottaa ja sille varata koko painonsa. Tunteet vaihtuu ja häilyy, niille ei voi mitään oikeasti pysyvää rakentaa. Siksi avioliittoon vihittäessäkin kysytään "tahdotko", eikä "rakastatko", koska rakkaus on usein häilyvä tunne. Kristuksen pelastusteot pysyvät, koska ne ovat jo tapahtuneet. Tälle perustalle on hyvä rakentaa oma identiteettinsä.