Ahvio Augsburgissa -- samat vanhat petokset

Olen viime aikoina kuunnellut Juha Ahvion mielenkiintoista opetusta Augsburgin tunnustuksesta ja vähän tuoreempaa sellaista hänen Johdatus Dogmatiikkaan -kirjaansa perustuen. Ahvion opetus on ollut hyvää ja rakentavaa ensimmäisen uskonkohdan alueella, mutta kalvinistisuus (ehkäpä 'Heidelbergilaisessa muodossaan'?) puskee esiin etenkin kolmannen uskonkohdan alueella. En välittäisi blogitasolla liikaa puuttua Ahvion opetukseen, koska Ahvio on tehnyt paljon hyvää työtä vuosien mittaan analysoidessaan monia ensimmäisen uskonkappaleen asioita (jossa häntä monessa arvostan) ja hän kuuluu toiseen kirkkoonkin, mutta Ahvion opetus Augsburgin tunnustuksen artiklasta X - Ehtoollinen ikävä kyllä katkaisi kamelin selän.

Ahvion opetus Augsburgin tunnustuksen kaste- ja perisynti -artikloista ovat sen verta hyviä, että melkein lähetin eräälle kaverille viestin vetääkseni osan Ahvio -kritiikkiäni takaisin (olihan niissäkin joitakin epämääräisyyksiä ja ennen kaikkea mitä jätettiin sanomatta -- mikä sinänsä on ymmärrettävää lyhyessä opetuksessa), mutta sitten opetus ehtoollisesta muutti mieleni. En edelleenkään puuttuisi Ahvion ehtoollisopetukseen, ellei hän astuisi Augsburgin tunnustuksen maaperälle opettamaan ainakin osittain väärin.

Ahvio opettaa ihan hyviäkin asioita (ainakin ystävällisesti ymmärtäen), mutta sitten myös seuraavalla tavalla: "...Kannattaa muistaa myös 1. Kor. 10:14-22, jossa apostoli Paavali sitten puolestaan selostaa ehtoolliseen liittyviä linjauksia siellä ja hän tietysti liittyy yhtälailla Jeesuksen opetukseen, mutta siitä, tästä korinttolaiskirjeen kymmenennestä luvusta käy ilmi, että ehtoollisessa siis toteutuu todellinen yhteys Kristukseen. Ja jotenkin tämän yhteyden toteutumisen kanssa on tekemistä sillä, että leipä/viini suulla syödään ja juodaan. Siis tämä nimen omaan, että se liittyy tämmöinen syöminen ja juominen. Ei vain että ne olla möllöttävät siinä jotenkin läsnä ollen, vaan siinä myös ikään kuin tällä tavalla otetaan käyttöön, syödään suulla. Yhtälailla sitten, kuten esimerkiksi Yksimielisyyden ohje näistä luterilaisista tunnustuskirjoista korostaa, että tämä syöminen on tietysti sakramentaalista syömistä, tässä ei ole sellaista 'kapernaumilaisuutta', elikkä sä hampailla jotenkin tirskuttelet ikään kuin lihaa. Siis Tämmöistä mielikuvaakaan ei ole koskaan rakennettu tähän. Mutta reaalinen yhteys Kristukseen, siis ruumiillinen yhteys, osallisuus Kristuksen vereen, osallisuus Kristuksen ruumiiseen, siis tämän tyyppinen osallisuus. Kyllä tässä siis halutaan näissä Raamatun teksteissä juuri sitä korostaa, mikä tähän Augburgin tunnustukseenkin on tiivistetty: Tässä on todellinen läsnäolo, todellinen osallisuus, ja hengellisestä elämästä, syntien anteeksisaamisesta on tässä kaikenkaikkiaan kysymys. Eli mä näkisin näin, että vaikka tämä Augsburgin tunnustuksen ehtoollisartikla tossa on hyvin tällainen lyhyt, johtuen taas siitä, että tämä todellisen läsnäolon teema ei ollut se kiistakapula, siis evankelisten ja Roomalais-katolisten välillä." (korostukset minun)

Tässä edelleen ystävällisesti ymmärrettynä ihan ok pätkässä alkaa tulemaan jo esiin hälyttäviä merkkejä: Viitataan periaatteessa ihan asiallisesti Yksimielisyyden ohjeeseen (ja ainakin jollain tasolla ilmeisesti tunnustetaan sen auktoriteetti Augsburgin tunnustuksen selittäjänä -- mikä taas on kalvinistisesta näkökulmasta outoa), mutta jätetään pois tärkeä kohta siitä että myös kelvotonkin ehtoollisvieras nauttii ehtoollisen (siunatussa leivässä syö konkreettisesti Kristuksen ruumiin ja siunatussa viinissä juo konkreettisesti Kristuksen veren), vaikka ei uskoisi itse niin tekevänsä: "Toiseksi he ovat vakuuttuneita siitä, että sakramentti pysyy kristikunnassa voimassa sen perusteella, että Kristus on sen asettanut. Sen pätevyys ei riipu sakramenttia toimittavan palvelijan tai sen vastaanottajan kelvollisuudesta eikä kelvottomuudesta. Sen vuoksi kelvottomatkin nauttivat sakramentin". Ahvio näyttää myös niputtavan evankeliset ehtoolliskäsitykset yhteen, eli sekä luterilainen että (perinteinen) reformoitu ehtoolliskäsitys olisivat samaa, eikä tämä käsityksen kanssa olisi Roomallakaan ollut ongelmaa. Ahvio kuitenkin unohtaa, että juuri Augsburgin valtiopäivien alla Martin Luther ja kumppanit olivat juuri kiistelleet Ulrich Zwinglin ja kumppanien kanssa ehtoollisesta huipentuen Marburgin keskusteluihin vuonna 1528 (kiistasta ja luterilaisesta ehtoollisteologiasta erittäin hyvä kirja Hermann Sasse: Tämä on minun ruumiini), vaikka Jean Calvinin käsitykset eivät vielä olleetkaan esillä. "Evankelisilla" (Luther kielsi, että hänellä olisi sama usko Zwinglin kanssa ja Yksimielisyyden ohje torjuu kalvinismin) ei siis ollut yhtenevä ehtoollisoppi, eikä edes luterilainen ehtoollisoppi ollut täysin yhtenevä roomalaisenkaan kanssa, vaikka paljon samaa (paljon enemmän kuin Zwinglin tai Calvinin kanssa) olikin (eroavaisuuksista messu-uhri ja ehtoollinen vain yhdessä muodossa).

Toimittaja Helvi Jääskeläinen sitten pyysi Ahviota selostamaan roomalais-katolisten, luterilaisten ja reformoitujen näkemystä "todellista Kristuksen ruumiin läsnäolosta". Joista sitten Ahvio esimerkiksi lausuu: 

"Kaikki kristikunnan suuret päähaarat, oli sitten kysymys Roomalais-katolisesta, luterilaisesta tai reformoidusta, eli tästä vanhasta kalvinistisesta näkemyksestä, niin kaikki niistä ovat sitä mieltä ehtoollisessa Kristuksen ruumis ja veri ovat todella läsnä. Siis tämä reaalipreesens näkemys on kaikilla kolmella. Sitten on eroa siinä, mikä on Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon tapa liittyen leipään ja viiniin. Siinä on sitten erilaisia ymmärryksiä ja niillä on oma historiansa, miten näihin ymmärryksiin on tultu. Itse näkisin kuitenkin oleelliseksi korostaa sitä, että kaikki nämä lähtevät siitä, että tämmöinen realinen yhteys Kristuksen ruumiiseen ja vereen toteutuu. Siis myös reformoidussa käsityksessä, mistä on monenlaista populaaria vähän ns. lukeneempaakin käsitystä olemassa, jossa ollaan tietävinään, että reformoitu käsitys olisi joku spiritualistinen käsitys, mutta ei. Jokainen, joka lukee vanhoja reformoituja tunnustuskirjoja, me tässä katselemme luterilaisia tunnustuskirjoja, niin törmää siihen todellisuuteen, että siellä puhutaan todellisesta sakramentista ja Kristuksen läsnäolosta ja uskonpuhdistaja Calvin opetti vahvasti tätä, eli tämä sakramentin käsite, reaalipreesensin käsite, on vahvasti läsnä. [...] No, luterilainen teologia on lähtenyt siitä, että leivän ja viinin olemus säilyy, eikä se muutu se olemus, eikä myöskään ominaisuudet muutu leivässä ja viinissä, mutta sitten niiden kanssa, niissä ja niiden alla on Kristuksen todellinen ruumis ja veri [...] kun sä syöt leivän, niin sä syöt myös Kristuksen ruumiin [...] Sitten tämä reformoitu käsitys on ytimeltään se, että Kristuksen ruumis ja veri ovat leivän ja viinin kanssa läsnä ja siitä jää se "alla" pois, mikä on luterilaisessa määritelmässä on, mutta ajatus on se, että Jumalan Henki puolestaan, kun sinä nautit Kristuksen ruumiin ja veren sinetit, Henki nostaa sinut taivaallisiin syömään Kristuksen ruumista ja verta. Josta Calvin opetti, että Kristuksen ruumis on elämäksi tekevä liha, jota syömällä sinun pitää rakentaa hengellistä elämääsi. Eli siinäkin toteutuu reaalipreesenssi, eli kun on totuttu sanomaan, että kalvinistinen käsitys edustaa sellaista pneumatologista reaalipreesenssiä, eli Pyhän Hengen toiminnan kautta läsnäolevaksi tulevaa Jeesuksen ruumista ja verta, niin on katsottu, että siinä on spiritualismia. No, eipäs se ole tässä vanhassa kalvinistisessa tulkinnassa sitä, vaan nimen omaan yhtä konkreettista kuin nämä kaksi muutakin. Se vaan sitten, että Henki nostaa uskovaiset ehtoollista vietettäessä, leipää ja viiniä nautittaessa, hengellisesti taivaaseen. Pyhä Henki silloittaa tämmöisen paikallisen etäisyyden siinä ja yhtä kaikki sä pääset taas nauttimaan Kristuksen verta ja ruumista. Ihan samalla tavalla kuin Roomalais-katolisessa ja luterilaisessa. Nyt se kiivailu käydään siitä, että kenen selitys siitä, että miten tämä tapahtuu on se pätevin ja tämä on nyt se kuuluisa ehtoollisteologinen kiivailu, mitä on sitten käyty. Mutta edelleen painotan sitä, että nämä isot kristikunnan haarat ovat kaikki reaalipreesenssin kannalla ja että Kristuksen ruumis ja veri ovat todella läsnä ja syödään ja vielä suulla tapahtuva syöminen. Ei se ole pelkästään, että sä uskot, siis toki usko on siinä, mutta tähän liittyy myös ihan tämmöinen fyysinen syöminen. Eli aikalailla samassa paatissa loppu peleissä nämä tulkinnat ovat." (korostukset minun)

Ikävä kyllä en voi olla Ahvion kanssa samaa mieltä hänen pyrkimyksessään purkaa ehtoollisteologiset erot Roomalais-katolisen ja "evankelisen kirkon", ja ennen kaikkea luterilaisen ja reformoidun kirkon väliltä. Ahvion missio monessa opetussarjassa ja monessa kirjoituksessa on näyttänyt olevan nostaa ja korostaa "klassista kristinuskoa" (ks. vaikkapa tämän kesän "Kesäahviot" uskontunnustuksista, esimerkiksi Apostolisesta). Vaikka ajatus on hyvä ja kannatettava (esimerkiksi sananvapautta ja kristillistä etiikkaa ja moraalia puolustaessa), niin tässä missiossa ei ikävä kyllä näytä merkitsevän mitään todelliset erot totuudessa, vaan yritetään kasata kaikki klassisen kiristinuskon alle. Todellinen ykseys ei muodostu kuitenkaan erimielisyydet maton alle lakaisten, vaan totuudessa ja rakkaudessa.

Ahviolla näyttäisi siis olevan taipumusta harmonisoida luterilaista ja kalvinistista ehtoollisopetusta. Aavistelen tämän olevan myös osa Patmoksen ajatusta siitä, että sitoudutaan Apostoliseen uskontunnustukseen (ks. esim. blogien saateteksti) ja kaikki muu saakin olla vapaata. Joku "ilkeämielinen" toki voisi kysyä, onko edes patmoslaisten ymmärrys Apostolisesta uskontunnustuksesta sama, puhumattakaan kaikista radio Patmoksen sisällön tuottajista. Tähän kohtaan on toki todettava, että jokin perusta on luotava jos aikoo tehdä yhteiskristillistä radiokanavaa. Patmos on kuitenkin myös lähetysjärjestö ja puhumattakaan jos laajennetaan tällainen ajattelu seurakuntiin ja kirkkoihin, niin ollaan ongelmissa. Tällainen opetus ei ole ainakaan ole Augsburgin tunnustuksen mukaista (CA VII), eikä kuten luterilaisena sanon, Raamatun opetuksen mukaista.

Jos nyt vähän katsotaan Ahvion kuvausta "reformoidusta käsityksestä", niin miten kyseessä voisi olla Jeesuksen asetussanojen mukainen "tämä on minun ruumiini" (Jeesus siis viittaa kädessään olevaan leipään), jos se ruumis on oikeasti taivaassa? Ahviohan opetti: "Henki nostaa sinut taivaallisiin syömään Kristuksen ruumista ja verta" ja "että Henki nostaa uskovaiset ehtoollista vietettäessä, leipää ja viiniä nautittaessa, hengellisesti taivaaseen. Pyhä Henki silloittaa tämmöisen paikallisen etäisyyden siinä ja yhtä kaikki sä pääset taas nauttimaan Kristuksen verta ja ruumista." Jos ruumis (ja veri) on taivaassa, niin miten se voi olla leivässä, joka on maan päällä (pastori Kristuksen sijaan siunaa ehtoollisaineet, konkreettisen leivän ja viinin)? Miten tällöin kyseessä on todellinen reaalipreesens? Ja Ahvion mukaan "Henki nostaa uskovaiset hengellisesti taivaaseen", eli täytyy olla uskossa Kristukseen, jotta pääsee taivaaseen syömään (ja juomaan). Tämä on täysin vastoin Yksimielisyyden ohjetta (kuten edellä siteerasin) ja Raamattua, koska apostoli Paavali kirjoittaa: "Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa" (1. Kor. 11:28-29). Miten voi syödä ja juoda tuomioksensa, jos vain "uskovaiset" nostetaan 'hengellisesti taivaaseen'? Ainoa järkevä selitys on, että todella epäuskoinenkin ehtoolliselle osallistuva nauttii siunatussa leivässä Kristuksen ruumiin ja siunatussa viinissä Kristuksen veren. JA, jollei erota 'taivaallista syömistä' 'maallisesta syömisestä', "syö ja juo tuomioksensa". 

Nähdäkseni tässä on riski kalvinistisessa ehtoollisopissa myös rikkoa yksi Khalkedonin kirkolliskokouksen "seinä", eli Kristuksen kahta (jumalallista ja inhimillistä) luontoa ei saa "erottaa" toisistaan. Eli jos Kristus on "hengellisesti läsnä" ehtoollisessa, mutta ruumiillisesti taivaassa, niin hajotetaan "seinä". Jos taas Kristus on ehtoollisella ainoastaan taivaassa, niin palataan Zwinglin väärään opetukseen ehtoollisesta, joka on rehellisesti erilailla kuin Jeesuksen asetussanat.

Nähdäkseni tässä on taustalla Zwinglin ehtoolliskäsitys, jota Calvin (ja nyt Ahvio) yrittää edes jotenkin seurata. Zwingli ei 'karvahattu -malliin' tiivistäen voinut hyväksyä minkäänlaista Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloa ehtoollisessa, ehtoollinen oli hänelle pelkkä muistoateria. Ajattelen Calvinin ymmärtäneen, että tämä on sekä täysin vastoin asetussanoja, että täysin vastoin luterilaista opetusta. Joten täytyy löytää jokin kompromissi, jotta voitaisiin edes jotenkin seurata asetussanoja, ja saada aikaan kirkollinen yhteys luterilaisten kanssa. Eli yksi uljas evankelinen kirkko, joka Zwinglin opetuksella ehtoollisesta ei näyttänyt olevan mitenkään mahdollista. Ikävä kyllä Calvinin opetus (ja sitä myöten kalvinistinen) ei ikinä ole ollut Raamatun opetus ehtoollisesta, eikä sitä myöten - niin kuin luterilaisena ajattelen - luterilainen opetus ehtoollisesta.

Ahvio siis yrittää ikävä kyllä vanhaan kalvinistiseen tapaan häivyttää erot luterilaisessa ja kalvinistisessa ehtoolliskäsityksessä. Tämä oli petollista touhua ja on sitä yhä. Eikä historia ole pelkästään asiasta kiistelyä, vaan siihen on kuulunut myös pakko ja jopa veren vuodatus (ks. esim. Pentti Laasonen: Luterilaisuus Rooman ja Geneven välissä; tai vaikkapa Wikipedian oikean suuntaiselta vaikuttava artikkeli nk. Preussin unionista). Eihän siinäkään mitään, jos kyse olisi vain inhimillisestä asiasta. Mutta kun kyse on Jumalan asettamasta armonvälineestä. 

Toivoisinkin, että oltaisiin eri kristillisissä toimijoissa ja tunnustuskunnissa rehellisesti sitä mitä ollaan, ja sitten pyrittäisiin totuudessa ja rakkaudessa rakentamaan ykseyttä. Sillä totta on, että Kristuksen ruumis rajusti sanoen vuotaa verta, koska niin paljon riitoja on kristikunnassa. Vanha kristillinen sanonta kuuluu: "Ensin sovitaan, sitten vasta syödään", eli ensin yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta (CA VII), sitten vasta samaan Herran pöytään.