Raamattu on sittenkin luotettava

Jeesus antoi apostoleille antaessaan maailmanlaajuisen lähetystehtävän, myös erehtymättömän todistuksen ja auktoriteetin (Luuk. 10:16, Joh. 14:26, Hepr. 1:1-2 jne.). Apostolien tekojen alussa Luukas kirjoittaa Pyhässä Hengessä: “kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka” (Apt. 1:8). Jeesuksen sanat olisivat pettäneet, jos kyse olisi pelkästä lähetystehtävästä, koska eihän apostolit siihen pystyneet, mutta heidän erehtymätön todistuksensa on päätynyt kaikkeen maailmaan Uuden testamentin muodossa. Tämän voisi tiivistää vaikkapa sanomalla, että Jumalan sana, apostolinen todistus, tuli Isästä Pojan kautta Pyhässä Hengessä apostoleille ja heidän kauttansa koko maailmaan. 

Mutta epäsuoraan Jeesus antaa auktoriteetin myös Vanhalle testamentille: “Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään.” (Matt. 5:17); “Raamattu [γραφή] ei voi raueta tyhjiin” (Joh. 10:35b); “Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus” (Joh. 17:17). “Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa [γραφή] sanottu” (Luuk. 24:27). “Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:20).

Jeesus Kristus antaa koko Raamatulle auktoriteetin Jumalan sanana. Ainoastaan siksi voimme lopulta olla varmoja, että Raamattu on luotettavaa Jumalan sanaa.

Raamattu ei siis ole luotettavaa, totuudellista ja erehtymätöntä Jumalan sanaa siksi, että me voimme todistaa sen sitä olevan. Eikä Raamattu lopeta olemasta luotettavaa, totuudellista ja eretymätöntä Jumalan sanaa, jos siinä on tai joku löytää jonkun ongelman tai ristiriidan, jota emme pysty ratkaisemaan. Silloinhan Raamatun auktoriteetti olisi ihmisen ja hänen kykyjensä varassa. Ei, vaan koska kyseessä on Pyhän Hengen “henkäyttämä”, "inspiroima" Jumalan sana, jolle Kristus antaa auktoriteetin, niin Raamattu pysyy luotettavana, totuudellisena ja erehtymättömänä Jumalan sanana, pyhinä Kirjoituksina, meistä riippumatta. Vaikka apologisilla, uskoa puolustavilla, argumenteilla on ansionsa ja merkityksensä, niin perusta Raamatun luotettavuudelle on Kristus ja Hänen ehdoton luotettavuutensa. Meidän ei tarvitse löytää ratkaisua joka ikiseen mahdolliseen ongelmaan, jotta voisimme luottaa Raamattuun. Ongelman kohdatessasi voisi olla terveellistä epäillä enemmän omaa ymmärrystä kuin Jumalaa.

Kaikki Kirjoitukset saavat siis pohjimmiltaan arvovaltansa Kristukselta. Vanhan testamentin profetia osoittaa Kristukseen, ja jollei Kristus olisi tullut, niin se olisi omien kriteeriensä pohjalta ollut väärää profetiaa. Uuden testamentin apostolinen sanoma sen sijaan osoittaa jo tulleeseen Kristukseen ja saa siitä arvovaltansa. Toki Vanha testamentti saa arvovaltaansa myös Jumalalta Mooseksen kautta, mutta lopulta tämäkin arvovalta riippuu Kristuksesta. 

Apostolien arvovalta tulee huomionarvoisella tavalla esiin esimerkiksi myös heti apostolien ajan jälkeen tai ehkäpä osittain päällekkäin kirjoittaneella apostolisella isällä Ignatios Antiokialaisella, joka kirjoittaa: "Pyrkikää lujasti pitäytymään Herran ja apostolien käskyissä, jotta menestyisitte, kaikessa mitä teette, lihassa ja hengessä, uskossa ja rakkaudessa. Siten pysytte Pojan, Isän ja Hengen yhteydessä alusta loppuun asti. Pitäytykää käskyihin yhdessä... piispanne ja... presbyteerien sekä... diakonien kanssa." Ignatios selvästi erottaa toisistaan ensiksi apostolien, ja toiseksi piispojen, pastorien ja diakonien arvovallan. Apostolit ovat selkeästi samassa kategoriassa Kristuksen kanssa.  

Raamatussa itsessäänkin on selkeästi näkyvillä, että on olemassa selkeä kirjallinen auktoriteetti, joka on "totuus", joka on Jumalan sana. Tätä auktoriteettia usein kutsutaan "Kirjoituksiksi" (γραφὴ). Kirjoitukset ovat jotakin aivan eri kategoriaa kuin mikään H/hengen ilmoitus tai suullinen perimätieto, puhumattakaan ihmisajatuksista ylipäätään. Kyseessä on Jumalan sanan kategoria, joka itse antaa itselleen auktoriteetin. Toisessa kirjeessään Timoteukselle Paavali kirjoittaa: "Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa". Γραφὴ, "Kirjoitukset". Θεόπνευστος, oikeastaan "Jumalan henkäyttämä". Selkeästi Jumalan sanaa, selkeästi eri kategoriaa kuin muut, tavalliset kirjoitukset. Varmaankin on totta, että Paavali tässä ensisijaisesti viittaa meidän Vanhaan testamenttiimme, mutta voidaan hyvällä syyllä sanoa, että myös kaikkiin muihin "Kirjoituksien" kategoriaan kuuluviin teksteihin.

No, Vanha- ja Uusi testamentti eli Raamattu sai arvovaltansa Jumalan luotettavana, totuudellisena ja erehtymättömänä sanana Jeesukselta Kristukselta. Mitä kirjoituksia sitten kuuluu tähän kirjakokoelmaan, jolle Jeesus antaa arvovallan? Eikö tämä olekin Raamatun luotettavuuden kannalta olennainen kysymys? Mitä kirjoja siis kuuluu, niin kuin sanotaan, Raamatun kaanoniin? Voimmeko mitenkään tietää tästä mitään, eikö kristillisillä kirkoillakin ole etenkin Vanhan testamentin osalta erimielisyyksiä? Katsomme ensiksi mitä voisi kohtuullisen lyhyesti lausua Vanhan testamentin kaanonista.

On totta, että sekä Roomalais-katolisella että Ortodoksisella kirkolla on erilainen näkemys Vanhan testamentin kaanonista kuin luterilaisilla. Ne eivät pitäydy Vanhan testamentin osalta nk. heprealaiseen kaanoniin, Tanakiin, vaan ovat laajentaneet sitä eri määrillä nk. Septuagintaan, eli varhaiseen kreikankieliseen käännökseen otetuista kirjoista. Ongelmaksi tässä kuitenkin nousee jo se, että jos poiketaan heprealaisesta kaanonista, niin niillä kristillisillä kirkoilla jotka poikkeavat, ei ole yksimielisyyttä siitä mitä kirjoja sitten pitäisi ottaa mukaan ja mitä ei. Roomalla ja Ortodoksisella kirkolla on omat näkemyksensä ja sitten vielä joillakin vanhoilla nk. orientaalisilla kirkoilla, jotka eivät hyväksy Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä, on vielä oma näkemyksensä. Esimerkiksi Etiopian ortodoksinen kirkko taitaa ainoana kirkkona hyväksyä kaanoniinsa Henokin kirjan. Taustalla on toki näillä kirkoilla erilainen käsitys tradition, Raamatun ja kirkon suhteista, kuin luterilaisessa kirkossa. Siihen ei tällä kertaa kuitenkaan ole mahdollista mennä tarkemmin. Huomautan vain, että miten me tunnustamme messussa kristikunnassa erittäin arvovaltaisessa Nikean uskontunnustuksessa? "...ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi kuoleman ja haudattiin,nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu". Ei siis viitata auktoriteettina traditioon vaan Raamattuun.

Miksi sitten itse ajattelen, että nk. heprealainen kaanon on oikea kaanon Vanhan testamentin osalta, siis se kirjakokoelma mitä juutalaiset pitää Raamattunaan, eli Toora (eli laki, eli viisi mooseksenkirjaa), Neviim (eli profeetat) ja Ketuviim (eli kirjoitukset) eli kokonaisuutena nimeltään Tanak? Olemassa on kahdenlaisia todisteita: Sekä Raaman sisäisiä todistuksia, jotka viittaavat tähän kirjakokoelmaan että Raamatun ulkoisia todistuksia, jotka myös viittaavat tähän kirjakokoelmaan. Siis pyhiin Kirjoituksiin.

Ensiksi Raamatun sisäisiä: Jeesus ja Paavali näyttävät viittaavan nimen omaan tähän heprealaiseen Raamattuun, eli lakiin, profeettoihin ja kirjoituksiin. Tässä näyttää olevan kyseessä selkeästi vakiintunut kaanon, johon viitataan. Mutta siis Raamatun sisäisiä todistuksia: Evankeliumissa Luukkaan mukaan Jeesus toteaa selittäessään asioita Emmauksen tien kulkijoille kuolleista ylösnousemuksensa jälkeen: "Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa [γραφή] sanottu." (Luuk. 24:27) Mooses tai laki ja profeetat. Samaan kokoelmaan vetoaa myös Paavali Apostolien teoissa kahteenkin kertaan. Esimerkiksi maaherra Felixin edessä, juutalaisten syyttäessä: "Mutta sen minä sinulle tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi sanovat, niin palvelen isieni Jumalaa, että minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa". (Apt. 24:14) 

Huomion arvoista on myös se, että Jeesus olettaa debatoidessaan fariseusten kanssa eriasioista, että heillä on yhteinen ymmärrys Kirjoituksista. Siis, että heillä on yhteinen ymmärrys siitä mitä kuuluu Kirjoituksiin ja mikä periaatteessa on näiden Kirjoitusten arvovalta, eivätkä fariseukset kyseenalaista tätä missään kohtaa. Fariseukset eivät hyväksyneet Vanhan testamentin apokryfikirjoja Jumalan sanaksi, joten tästä voidaan myös päätellä, että Jeesuskaan ei hyväksynyt.

Tarkkaavaiset lukijat ehkäpä huomasivat, että sekä Jeesus että Paavali viittasivat vain kahteen ensimmäiseen osaan, Lakiin tai Moosekseen ja profeettoihin. Mutta viittaa Jeesus myös kirjoituksiin. Emmauksen tien kohtaamisen jälkeen, kun Jeesus kohtaa opetuslapset Luukas kirjoittaa: "Ja hän sanoi heille: 'Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa'" (Luuk. 24:44). Tässä tottakai pitää tehdä se oletus, että Psalmeilla Jeesus viittaa kirjoituksiin tässä heprealaisen Raamatun jakosysteemissä. Mutta näin lienee ollut, koska Psalmit ovat kirjoitusten ensimmäinen ja pisin kirja ja juutalaiset usein viittaavat ensimmäisellä kirjalla tai jakeella koko kokonaisuuteen. Esimerkiksi ristillä Jeesus rukoili "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" viitaten hyvin todennäköisesti koko Psalmiin 22, joka kuvaa kärsivää Herran Palvelijaa ristillä, eikä vain sen ensimmäiseen jakeeseen. 

Samaten näyttäisi Jeesus viittaavan heprealaisen kaanonin, Tanakin, rajoihin, kun Hän viittaa 1. Mooseksen kirjassa ja Aikakirjoissa, eli heprealaisen Raamatun ensimmäisessä ja viimeisessä kirjassa, vuotaneeseen profeettain vereen sanoessaan: "Sentähden Jumalan viisaus sanookin: 'Minä lähetän heille profeettoja ja apostoleja, ja muutamat niistä he tappavat ja toisia vainoavat, että tältä sukukunnalta vaadittaisiin kaikkien profeettain veri, mikä on vuodatettu maailman perustamisesta asti, hamasta Aabelin [1. Moos. 4] verestä Sakariaan [2. Aik. 24] vereen saakka, hänen, joka surmattiin alttarin ja temppelin välillä'. Niin, minä sanon teille, se pitää tältä sukukunnalta vaadittaman." (Luuk. 11:49-51) Sama kirjakokoelma, pyhät Kirjoitukset, näyttäisi olevan kyseessä, ja nimen omaan heprealaisen kaanonin muotoisena alkaen laista loppuen kirjoituksiin. 

Toinen vastaava heprealaisen kaanonin rajoihin tähtäävä raamattutodiste voisi olla Matteuksen evankeliumin rakenne. Matteuksen evankeliumi alkaa viitaten aivan Raamatun alkuun: "Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan, syntykirja." "Syntykirja", Βίβλος γενέσεως, näyttää selkeältä viittaukselta Septuagintan ilmauksiin (suomenkielinen käännös KR38 mukaan) Genesiksessä: "Tämä on kertomus taivaan ja maan synnystä [Βίβλος γενέσεως], kun ne luotiin" (1. Moos. 2:4). "Tämä on Aadamin sukuluettelo [Βίβλος γενέσεως]" (1. Moos. 5:1). Ja Matteuksen evankeliumi loppuu viitaten aivan heprealaisen kaanonin loppuun. Kaste- ja lähetyskäsky (Matt. 28:18-20) on rakenteeltaan samanlainen kuin 2. Aikakirjan loppu ja Kyyroksen/Kooreksen eddikti: "Näin sanoo Koores, Persian kuningas: Kaikki maan valtakunnat on Herra, taivaan Jumala, antanut minulle, ja hän on käskenyt minun rakentaa itsellensä temppelin Jerusalemiin, joka on Juudassa. Kuka vain teidän joukossanne on hänen kansaansa, sen kanssa olkoon Herra, hänen Jumalansa, ja hän menköön sinne." Tästä monet tutkijat ovat päätelleet, että Matteus haluaa rakentaa Lähetyskäskynsä juuri Kyyroksen eddiktin mukaan. Kun sitten yhdistää Matteuksen evankeliumin alun ja lopun, niin on vaikea välttyä vaikutelmalta, että Matteus haluaa ajatella kertovansa "evankeliumin alusta loppuun" eli ikään kuin heprealaisen kaanonin "alusta loppuun", jolloin Matteuksella olisi Raamattuna heprealainen kaanon.

Raamatun ulkoisista todistuksista nostan esiin ensimmäisenä Jeesuksen vanhemman aikalaisen, juutalaisen oppineen – ei siis kristityn – Filon Aleksandrialaisen. Arvostettu Raamatun ja varhaisen kristillisyyden tutkija F. F. Bruce kirjoittaa: "Oppinut Aleksandrian juutalainen Filon, jonka elinaika ulottui alussa ja lopussa noin kaksikymmentä vuotta Kristuksen elinajan yli, näyttää tunteneen ja hyväksyneen heprealaisen kaanonin. Hänen mielestään ensisijaisesti laki on inspiroitu, mutta hän tunnustaa myös heprealaisen kaanonin muiden kirjojen arvovallan". 

Toiseksi juutalainen ensimmäisellä vuosisadalla elänyt historioitsija Josefus kirjoittaa näin: "Sillä meillä ei ole lukemattomia kirjoja keskuudessamme, jotka olisivat eri mieltä ja ristiriidassa toistensa kanssa, niin kuin kreikkalaisilla, mutta ainostaan 22 kirjaa, jotka sisältävät todistukset kaikista menneistä ajoista ja joiden oikeutetusti uskotaan olevan jumalallisia. Niistä viisi kuuluu Moosekselle, sisältäen hänen lakinsa ja perimätiedot ihmisen alusta hänen kuolemaansa asti. Mooseksen kuolemasta Persian kuninkaan Artarkserkseen hallitusaikaan, joka hallitsi Xerxseen jälkeen kirjoittivat Mooseksen jälkeen tulleet profeetat sen mitä tapahtui heidän aikanaan 13 kirjaan. Loput kirjoista sisältävät lauluja Jumalalle, sekä käytös ohjeita ihmisen elämälle. On totta, että meidän historiamme Artakserkseen jälkeen on kirjoitettu varsin yksityiskohtaisesti. Mutta niiden ei ole katsottu nauttivat samaa arvovaltaa kuin aiempien esi-isiemme teksteillä, koska niiden päivien jälkeen ei ole ollut profeettojen tarkkaa ketjua. Siitä miten lujasti olemme näille oman kansamme kirjoille antaneet arvoa, on ilmeisenä osoituksena se mitä me teemme. Kukaan ei näet ole rohjennut lisätä niihin mitään tai tehdä niihin mitään muutoksia. Kuitenkin kaikille juutalaisille on tullut luonnolliseksi syntymästä saakka arvostaa näitä kirjoja jumalallisen opin sisältävinä pitäen niistä kiinni ja jos tilanne niin vaatii, kuolla niiden tähden".

Samaan kirjakokoelmaan näyttäisi viittaavan myös Vanhan testamentin Apokryfikirjoihin kuuluva Siirakin kirja, kun siinä todetaan heti kirjan aluksi: "Koska meille laissa ja profeetoissa ja muissa näitä seuranneissa kirjoituksissa on annettu paljon ja suurta, minkä johdosta Israelia on ylistettävä opetuksesta ja viisaudesta". Tärkeää minusta on tässä se, että nimen omaan Septuagintasta löytyviin Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluva Siirakin kirja ei pidä itseään pyhiin Kirjoituksiin kuuluvana kirjana. Siis Lakiin ja Profeettoihin ja mahdollisesti Kirjoituksiin, kuuluvana. 

Samaan kokoelmaan lakiin, profeettoihin kirjoituksiin viittaa myös juutalainen kirjoituskokoelma Talmud: "Rabbimme opettivat, että viimeisten profeettojen Haggain, Sakarian ja Malakian kuoltua profetaalinen inspiraatio jätti Israelin". Vanhan testamentin profetia päättyi siis sekä Josefuksen että tämän ja myös parin muun Talmudin kirjoituksen mukaan Haggaihin, Sakarjaan ja Malakiaan. Ajallisesti Aikakirjat ovat siis aikaisemmin kirjoitettu, vaikka heprealaisessa kaanonissa ovatkin viimeisenä kirjana. Helsingin yliopiston edesmennyt Vanhan testamentin professori Timo Veijolan mukaan myös Qumranin käsikirjoitus löydöt 1900-luvun puolivälistä todistaisivat samasta. Veijola kirjoittaa: "Qumranin löydöt, joiden joukossa on suuri määrä Vanhan testamentin käsikirjoituksia, ovat olennaisilta osin vahvistaneet edellä annetun kuvan kaanonin laajuudesta. Myös Qumranissa pyhien kirjojen ytimen muodostivat ajanlaskun taitteen aikoihin laki, profeetat ja psalmit". 

Entä sitten Uusi testamentti? Ensiksi ajattelen, että on hyvä huomioida mitä Paavali itse ajattelee kirjeistään: "Ja sentähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niinkuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte." (1. Tes. 2:13) Paavali tässä itse ymmärtää kirjoittavansa tai opettavansa Jumalan sanaa. Toisaalta 1. Korinttilaiskirjeessä Hän myös osaa rajata milloin hänellä ei ole Herran sanaa asiasta. 

Mutta ei tämä ole pelkästään Paavalin itse ymmärrys, että hänen sanansa ovat Jumalan sanaa. Pietari kirjoittaa toisessa kirjeessään: "Niinkuin hän [siis Paavali] tekee kaikissa kirjeissään, kun hän niissä puhuu näistä asioista, vaikka niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia [γραφη], omaksi kadotuksekseen." (2. Piet.3:16) Pietari vetoaa siis Paavalin "kaikkiin kirjeisiin" "Kirjoituksina" eli asettaa ne Raamatun veroisiksi. Huomaa myös sanat: "niin kuin muitakin kirjoituksia". Joko on olemassa Vanhan testamentin kirjoitukset ja Paavalin kirjeet, tai sitten on jo olemassa muitakin Uuden testamentin kirjoja, jotka ovat myös verrattavissa Raamattuun. Akateemiset tutkijat sijoittavat yleensä Toisen Pietarin kirjeen vuosiin 100-125jkr. Tällöinkin Paavalin kirjeitä pidettäisiin Kirjoituksina todella varhain. Jos kuitenkin pidetään kiinni siitä, että apostoli Pietari todella kirjoitti kirjeensä, ja ei ole pätevää syytä olla pitämättä, niin silloin Paavalin kirjoitukset olisivat osa Kirjoituksia jo viimeistään 60-luvulla, jolloin Pietari perimätiedon mukaan kuoli ristiinnaulittuna väärinpäin.

Entä sitten muut Uuden testamentin kirjat kuin Paavalin kirjeet? Kuuluvatko nekin "Kirjoituksiin"? Paavali kirjoittaa Timoteukselle: "Sanotaanhan kirjoituksissa [γραφη]: 'Älä sido puivan härän suuta' ja 'Työmies on palkkansa ansainnut'." (1. Tim. 5:18) Nämä Paavalin siteeraamat kohdat ovat hänen mukaansa Kirjoituksia eli Jumalan auktoritatiivisia sanoja. "Älä sido puivan härän suuta" löytyy 5. Moos. 25:4. "Työmies on palkkansa ansainnut" löytyy Luuk. 10:7. Paavali siis rinnastaa Evankeliumin Luukkaan mukaan ja 5. Mooseksen kirjan. Kummatkin ovat siis yhtä lailla Kirjoituksia! Tästä voidaan päätellä että evankeliumikirjatkin kuuluvat pyhiin Kirjoituksiin! 

Monet akateemiset tutkijat sijoittavat myös Ensimmäisen kirjeen Timoteukselle, jonnekin toiselle vuosisadalle. Tällöinkin Luukkaan evankeliumin asema osana Raamattua, osana Kirjoituksia, on kovin varhainen. Mutta mikäli jälleen varhaisen kirkon kanssa ajatellaan että Paavali on kirjoittanut Ensimmäisen kirjeen Timoteukselle, ja eikä ole pätevää syytä olla ajattelematta, niin on kirje kirjoitettu 60-luvulla. Tällöin 60-luvulla löytyi sekä evankeliumikirjoja että Paavalin kirjeitä osana pyhiä Kirjoituksia, osana Raamattua.

Palataan vieltä Toisen Pietarin kirjeen ääreen. Pietari kirjoittaa: "...että muistaisitte niitä sanoja, joita pyhät profeetat ennen ovat puhuneet, ja Herran ja Vapahtajan käskyä, jonka te apostoleiltanne olette saaneet." (2. Piet. 3:2) Huomion arvoista tässä: Pietari asettaa Vanhan testamentin profeettojen sanat ja Apostolien sanat samalle viivalle. Kummatkin puhuvat Jumala sanaa. Kummatkin tuottivat Kirjoituksia. Mutta kootusti tässä lyhyessä katsauksessa huomasimme että Uuden testamentin oman todistuksen mukaan evankeliumikirjat ja Paavalin kirjeet ovat samaa arvovaltaa nauttivia kuin Kirjoitukset, eli Vanha testamentti. Ja että Vanhan testamentin profeettojen sanat ovat samalla viivalla apostolien sanojen kanssa. Apostolisen todistuksen voidaan sanoa antavan arvovallan selkeästi vielä ainakin Johanneksen kirjeille, Ilmestyskirjalle ja Pietarin kirjeille. Jaakobin ja Juudan kirjeen kanssa täytyisi enemmän jumpata, eikä välttämättä pysyttäisi akateemisesti uskottavalla maaperällä. Mutta ei meillä tarvitse olla mitään epäillystä loppujenkaan kanssa, että Uuden testamentin sanat ovat myös Jumalan sanaa. Tämä on Uuden testamentin itse ymmärrys. Samalla näimme että jo Uudessa testamentissa näemme Uuden testamentin kaanonin muodostumisprossin. Tämä kehkeytyminen oli siis käynnissä todennäköisesti jo hyvin varhain ensimmäisellä vuosisadalla. Ja, kuten itse ajatellen, se valmistui Pyhän Hengen johdatuksessa vuoteen 100 jaa. mennessä. F. F. Bruce kirjoittaakin: "Uusi testamentti nykyisellään koostuu kahdestakymmenestäseitsemästä kirjoituksesta [...] Sisäisen ja ulkoisen todistusaineiston valossa näyttää, että nämä kaikki olivat olemassa 100-luvun alkuun mennessä." 

Uuden testamentin kirjojen kanonisuuden kehkeytymisessä keskeisessä asemassa oli oikeastaan kolme kriteeriä: Apostolisuus, eli apostolien täytyi tavalla tai toisella varmistaa kirjoitusten apostolisuus ja siten oikea oppisuus; katolisuus eli yleisyys, kirjoituksia oli käytössä muuallakin kuin peräHervannassa; ja kolmanneksi liturgisuus eli piti olla vakiintuneesti jumalanpalvelus käytössä. Tämä kriteeri on meille oudoin, koska emme aina tule ymmärtäneeksi, että liturgia myös julistaa kristinoppia ja tuo sitä käytäntöön.

Luterilaisessa kirkossa käytössä olevan Raamatun kaanonin, esitti ensimmäisenä yhtenä kokonaisuutena (siis sekä VT että UT) kirkkoisä Athanasios Suuri pääsiäiskirjeessään vuonna 367. Hyvä kuitenkin on vielä todeta, että Uuden testamentin kaanonia ei rajannut mikään kirkolliskokouksen keinotekoinen päätös. Kun vaikkapa Hippoksen synodi 393 ensimmäisenä kirkolliskokouksena luetteli Uuden testamentin 27 kirjaa, se ei antanut niille mitään sellaista arvovaltaa, mitä niillä ei jo olisi ollut, vaan ainoastaan totesi niiden jo vakiintuneen kanonisuuden.

Voidaankin siis sanoa meillä on pääpiirteissään selkeä Raamatun kaanon, joka sen oman itse ymmärryksen mukaan on Jumalan sanaa. Pyhät Kirjoitukset ovat jotakin aivan erilaista ja arvovaltaista verrattuna kaikkiin muihin kirjoituksiin ja ilmoituksiin.

Vielä Raamatun luotettavuuden suhteen on varmaankin paikallaan vielä nostaa esiin yksi asia, joka kuitenkin on enemmän nykypäivän ongelma. Vaikka Kristus on antanut arvovallan pyhille Kirjoituksille, Raamatulle, ja Raamatun kaanonkin olisi varsin hyvin näpeissä, niin entä sitten Ylen uutistenkin 'kohkaama' Raamatun tekstikritiikki? Eikö se viimeistään vähintäänkin horjuta ellei peräti murenna Raamatun arvovaltaa luotettavana, totuudellisena ja erehtymättömänä Jumalan sanana? Eikö se totea, että mitään alkuperäistä Raamattua ei ikinä ole ollutkaan? 

Tekstikritiikki on ihan hyvä ja tarpeellinen tutkimuksenala. Se on Raamatun osalta osa eksegeettistä tutkimusta, eikä siinä ole sinällään mitään pelottavaa tai kammoksuttavaa. Tekstikritiikki ainoastaan tutkii minkälainen oli jokin teksti alunperin, josta siis ei ole säilynyt alkuperäiskappaleita. Tekstikritiikissä ei ole mitään paheksuttavaa, tutkijoiden tulkinnoissa, jotka eivät enää ole tekstikritiikkiä ja jotka tehdään usein maailmankatsomuksellisten lähtökohtien pohjalta, voi sen sijaan olla. Mutta näillä ei sinällään ole enää mitään tekemistä tekstikritiikin kanssa.

Uuden testamentin osalta on olemassa niin paljon erilaisia käsikirjoituskopioita, että voidaan hyvin suurella varmuudella tietää melkein koko Uuden testamentin alkuperäinen teksti ("in all essential respects" – Daniel B. Wallace). Tämä on minusta jo Jumalan ihme, koska ennen 1400-lukua ja kirjapainoa, jokainen Raamatun kirja jouduttiin kopioimaan käsin, mikä oli rankka ja tarkkaavaisuutta vaativa tehtävä. Ammattikirjuriltakin meni tähän pitkä aika, Uuden testamentinkin osalta muutama kuukausi. Koska kopioitiin käsin, niin kirjoitusvirheiden vaara oli todellinen verrattuna nykypäivään, vaikka kyllä niitä painovirheitäkin joskus on. Voidaankin sanoa, että ei ole kahta täysin samanlaista käsikirjoituskopioita, jos tekstimassaa on merkittävä määrä. Siksi on Uuden testamentin tekstikritiikin kannalta niin onnellinen asia, että erilaisia käsikirjoituskopioita on yli 5000, ja niiden keskimääräinen pituus on jopa 450 sivua (ja nyt puhun vain kreikankielisen alkutekstin kopioista, muun kielisiä käännöksiä ja kirkkoisien sitaatteja omissa kirjoituksissaan on moninkertainen määrä). Näitä käsikirjoituksia vertailemalla ollaankin päästy erinomaisiin tuloksiin.

On tottakai totta, että kopioitsijoiden, usein siis ammattikirjureiden, tuotokset sisältävät suuren määrän erilaisia lukutapoja. Näiden eri lukutapojen tai tekstivarianttien suuren määrään monet Raamatun epäilijät vetoavat usein. Ongelma tällaisessa argumentoinnissa on vain siinä, että valtaosa näistä varianteista on täysin merkityksettömiä. Esimerkiksi sanat ovat erijärjestyksessä tai sanoissa on erimäärä kirjaimia eli tyyliin nimessä Johannes on joskus kaksi, joskus yksi n-kirjain. Sitten on selkeästi pienempi määrä, mutta kuitenkin jonkinmoinen määrä sellaisia lukutapa eroja, jotka ovat sinänsä merkittäviä, mutta eivät muuta Raamatun sanomaa mitenkään. Esimerkiksi 1. Tes. 2:9 jakeessa osa käsikirjoituksista väittää Paavalin ja kumppanien julistaneen "Kristuksen evankeliumia", kun me taas luemme suomenkielisessä käännöksessä Paavalin ja kumppanien julistaneen "Jumalan evankeliumia". Onhan tällainen ero merkittävä, mutta ei muuta Raamatun välittämää sanomaa. Sitten on olemassa vielä se tekstivarianttien kategoria, josta tekstikriitikot vääntävät, ja johon tekstikritiikillä pelottelevat kohdistavat huomionsa Uuden testamentin tekstikritiikissä. Tässä kategoriassa lukutapaerot ovat merkittäviä ja muuttavat Raamatun sanomaa. Daniel B. Wallacen, joka on aivan huippua tekstikriitikoiden joukossa maailmassa tällä hetkellä, mukaan tähän kategoriaan kuuluu "vähemmän kuin 1% kaikista [Uuden testamentin] tekstin lukutavoista". Eli muuten ketään ei kiinnosta täysin merkityksettömät lukutapaerot, mutta sitten alle prosentista kiistellään. Kuinka pahoja nämä lukutapaerot sitten ovat? 

Wallacen mukaan "ne voivat muuttaa tekstiä jonkin verran, mutta ei välttämättä paljon". Tärkeintä kuitenkin on huomata, että mikään tällainenkaan lukutapaero ei muuta kristinoppia mitenkään. Jos jokin kohta on epävarma, niin toinen varma kohta lausuu saman totuuden. Kuitenkin on jokunen Raamatun sanomaa muuttama lukutapaero. Wallace nostaa esimerkiksi mahdollisesti Raamatun sanomaa muuttavista lukutapaeroista Ilmestyskirjan 13. luvun kohdan, joka puhuu pedon luvusta. Tekstikritiikin keinoin ei ole mahdollista tietää onko pedon luku 666 vai 616. Toinen esimerkki löytyy Markuksen evankeliumi 9. luvun kohdasta, jossa Jeesus on tullut alas kirkastusvuorelta Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin kanssa, ja muut opetuslapset kysyvät miksi he eivät voineet ajaa ulos mykkää ja kuuroa henkeä. Jeesus sitten vastaa osan käsikirjoituksista mukaan "tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella", ja osan käsikirjoituksista mukaan "tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla". Tekstikritiikin keinoin emme voi tietää kumpi lukutapa on oikea. Nämäkään kaksi esimerkkiä eivät millään tavalla vaaranna kristinoppia. Minä en ainakaan tiedä ainuttakaan kirkkoa tai tunnustuskuntaa, joka lausuisi tunnustuksessaan jotakin pedon luvusta tai siiten miten tietynlainen ilkeä paha henki saadaan ajettua ulos. Eli tällaisillakaan lukutapaeroilla ei ole kristinopin kannalta mitään merkitystä. 

Wallace toteaakin lopputulemanaan eräässä artikkelissaan: "Onko Uuden testamentin teksti toivottomasti pilalla? Edes bona fide tekstikriitikot, jotka sattuvat olemaan skeptikoita, eivät ole onnistuneet osoittamaan asian olevan näin. Sen sijaan, [Uuden testamentin] teksti on varma/selvä tärkeissä kohdin ja jopa suurimmassa osassa yksityiskohtia me voimme olla suhteellisen varmoja mitä käsikirjoitukset sanovat. Se lisäksi, niissä jakeissa, joissa tekstistä ei olla varmoja, mitään tärkeä oppi ei ole vaarassa. Kaikkein tärkeintä on, että Jumalihmisen, Jeesksen Kristuksen, kuolema ja kuolleista ylösnousemus – Kristinuskon ydinsanoma – ei ole ollut uhattuna 1400 vuoden tekstin välitysprosessissa."

Hyvin samankaltaisissa tunnelmissa on Lee Strobelin haastattelussa myös varmaankin 1900-luvun merkittävin tekstikriitikko Bruce M. Metzger, jonka Uuden testamentin tekstin kommentaariin on sen ensimmäisen version julkaisusta vuonna 1971 lähtien viitanneet ja vedonneet suunnilleen kaikki Uuden testamentin tutkijat, minäkin: "'Kaikki nämä vuosikymmenet tutkimista, opiskelua, oppikirjojen kirjoittamista ja paneutumista Uuden testamentin tekstien yksityiskohtiin -- mitä tämä kaikki on vaikuttanut henkilökohtaiseen uskoosi?' kysyin. 'Oi', hän [Metzger] vastasi, kuulostaen siltä, että keskusteli mielellään aiheesta. 'Se on kasvattanut henkilökohtaisen uskoni perustaa, kun olen havainnut sen luotettavuuden, jolla nämä materiaalit ovat tulleet meille monina kopioina, joista osa on hyvin, hyvin vanhoja'. 'Siis' aloin sanomaan 'tutkimus ei ole laimentanut uskoasi...'. Hän keskeytti minut ennen kuin sain lausetta loppuun. "Päinvastoin" hän painotti. 'Se on vahvistanut sitä. Olen esittänyt kysymyksiä koko elämäni, kaivautunut tekstiin, tutkinut perusteellisesti ja tänään voin todeta varmuudella, että luottamukseni Jeesukseen on hyvin perusteltu.' Hän vaikeni samalla kun hänen silmänsä mittailivat kasvojani. Sitten hän lisäsi painokkaasti: 'Erittäin hyvin perusteltu.'"

Vanhan testamentin osalta tilanne ei ole aivan yhtä hyvä, koska Vanhan testamentin käsikirjoituksia on säilynyt niin radikaalisti pienempi määrä, joita vertailemalla ja arvioimalla oltaisiin voitu päästä vastaaviin lopputuloksiin. Kuitenkaan Vanhan testamentinkaan puolella emme ole toivottomassa tilanteessa. Bruce K. Waltken mukaan Biblia Hebraica Stuttgartensiassa, joka on viimeisin tieteellinen editio Vanhan testamentin hepreankielisestä alkutekstistä, ainoastaan noin joka kymmenennen sanan kohdalla on tekstuaalinen nootti. Toisin sanoen noin 90 prosentissa Stuttgartensian tekstimassasta ei ole merkittäviä lukutapaeroja. Joissakin kirjoissa tilanne on tekstikritiikin näkökulmasta parempi, joissakin huonompi, mutta verrattuna muihin aikakautensa kirjoituksiin, Vanha testamenttikin on tekstikritiikinkin näkökulmasta varsin luotettava ja Kristuksen antaman arvovallan ansiosta täysin luotettava. Ennen Qumranin, eli 1900-luvun puolen väliin kieppeillä tehtyjen käsikirjoitus löytöjen, löytämistä yksi 1900-luvun alkupuolen suurimmista tekstikriitikoista sir Frederic Kenyon esitti seuraavan kysymyksen: "Edustaako se hepreankielinen teksti, jota me kutsumme masoreettiseksi ja jonka olemme todistaneet polveutuvan n. 100 jkr laaditusta tekstistä, uskollisesti Vanhan testamentin kirjoittajien hepreankielistä alkutekstiä?" Qumranin löydöt mahdollistavat tähän myönteisen vastauksen antamisen paljon suuremmalla varmuudella kuin oli mahdollista ennen löytöjä. Voidaankin todeta edelleen ja suuremmalla syyllä Frederic Kenyonin kanssa: "On rohkaisevaa viimein nähdä, että kaikkien näiden löytöjen ja kaiken tämän tutkimisen yleistulos on se, että Raamatun autenttisuuden todisteet saavat vahvistusta, ja samoin vahvistuu vakaumuksemme, että meillä on käsissämme, huomattavalla varmuudella, todellinen Jumalan sana". 

Seuraavaksi otan lyhyesti kaksi esimerkkiä tekstikritiikin ongelmista. Kumpaankaan ei ole tässä opetuksessa mahdollista mennä hirveän syvällisesti, enemmänkin on tarkoitus antaa esimerkki mistä on kyse ja todeta mitä mieltä minä olen.

Esimmäinen esimerkki, esimerkkinä siitä miten pieniä lukutapaerot voivat olla ja silti joskus varsin merkittäviä. Roomalaiskirjeen 5. luvun jakeesta yksi nousee kysymys: Sanoiko Paavali "meillä on rauha Jumalan kanssa" ( εἰρήνην ἔχομεν πρὸς τὸν θεὸν), vai "pitäkäämme/säilyttäkäämme rauha Jumalan kanssa" ( εἰρήνην ἔχωμεν πρὸς τὸν θεὸν). Erona on yhden sanan yksi kirjain ja olen sen  lihavoinut ja alleviivannut. Eli onko kyseessä ἔχομεν omicronilla, lyhyellä o -kirjaimella, jolloin kyseessä olisi indikatiivi ja rauha todella on. Tai sitten kyseessä on ἔχωμεν omegalla, pitkällä o -kirjaimella, jolloin kyseessä olisi konjunktiivi, jolloin rauha olisi eräänlaisessa prosessissa. Nämä ovat erittäin todennäköisesti lausuttu kumpikin pitkänä o:na, jolloin inhimillisen erehdyksenkin vaara on, vaikkapa kopiointiprosessissa, kovin suuri. 

Itse ajattelen, että meillä on rauha Jumalan kanssa. Mikään prosessi ei sovin roomalaiskirjeen kontekstiin 5. luvun alussa. Siinä ei ole vielä kyse, kuten 8. luvun jakeessa 2, meidän vihamme poistamisesta Jumalaa kohtaan, vaan Jumalan vihan poistamisesta meitä kohtaan. 5. luvun jakeissa 1–11 ei kuvata vielä vanhurskauttamisen pyhittäviä seurauksia, vaan autuuttavia seurauksia. Jos rauhamme Jumalan kanssa on Jumalan vihan poistamista, niin me emme voi säilyttää rauhaa, vaan Jumalan on se tehtävä. Ihmiselle soveltuu vain uskon säilyttäminen, ei rauhan säilyttäminen. Kristus on se, joka poisti Jumalan vihan ja sai aikaan rauhan Jumalan kanssa. Siksi se pyhittyminenkin on mahdollista, koska meillä on rauha Jumalan kanssa. Koska Jeesus rakasti, niin mekin voimme rakastaa.

Toinen esimerkki, esimerkkinä kokonaiseen tekstipätkään kohdistuvasta ongelmasta. Se onkin pisimmästä päästä ellei pisin tekstikriittinen ongelma Uudessa testamentissa. Kyse on siis Markuksen evankeliumin lopusta. Tekstikritiikin keinoin ei pystytä varmuudella ratkaisemaan, loppuiko Markuksen evankeliumi alunperin 16. luvun jakeeseen 8., vai jatkuiko se mahdollisesti aina jakeeseen 20. saakka? Kummankin lukutavan puolesta on omat argumenttinsa. Pitkän lopun puolesta on selkeä käsikirjoitusten enemmistö, mutta lyhyemmän lopun puolella on kaksi vanhaa ja luotettavana pidettyä käsikirjoitusta. Lyhyen lopun kannattajat myös usein sanovat, että pitkä loppu ei oikein sovi Markuksen evankeliumin lopuksi eli siinä on jotenkin kömpelöitä kohtia konteksti huomioon ottaen. Esimerkiksi Maria Magdalena katsotaan esiteltävän uudestaan. Pitkän lopun kannattajat taas vetoavat usein esimerkiksi varhaisten kirkkoisien todistukseen, joilla näyttää olevan pitkä loppu lukemassaan Markuksen evankeliumissa. Minulla ei periaatteessa ole mitään ongelmaa kummankaan näistä vaihtoehdoista kanssa. Ja vaikka emme tiedä varmaksi kumpi näistä oli alkuperäinen lukutapa, niin tiedämme mikä oli alkuperäinen lukutapa, se ei ole kadoksissa. Eli alkuperäinen lukutapa on joko lyhyt tai pitkä loppu, mutta ei jokin ihan muu lopetus Markuksen evankeliumiin.

Mutta, kun katsotaan Markuksen evankeliumin tekstiä itsessään, niin minusta tärkeimmäksi kysymykseksi nousee, että onko näiden 12. kiistanalaisen jakeen luonteessa tai kielessä jotakin sellaista, mikä osoittaisi, että Markus ei ole niitä voinut kirjoittaa? Minun mielestäni niissä ei ole, ja siksikin ajattelen, että pitkä lopetus on alkuperäinen lukutapa, vaikka tiedän käyväni näin nykytutkijoiden enemmistöä vastaan. Tärkein argumentti pitkän lopetuksen puolesta minulle on varhaisten kirkkoisien todistus. Tärkeimpänä Ireneos Lyonilainen kirjoitti toisella vuosisadalla kirjassaan Harhaoppeja vastaan: "Myös evankeliuminsa loppuun tultaessa, Markus sanoo: 'Kun Herra Jeesus oli puhunut heille, otettiin hänet ylös taivaaseen, ja hän istui Jumalan oikealle puolelle'", eli aivan Markuksen evankeliumin 16. luvun jakeen 19. mukaisesti. Ja jos Ireneos viittaa jakeeseen 19., niin todennäköisesti hän on lukenut Markuksen evankeliumiin koko pitkän lopun eli jakeet 9–20. Toisella vuosisadalla myös Tatianos antaa evankeliumiharmoniassaan tukensa pitkälle lopetukselle. Evankeliumiharmoniassa, eli siis kirjassa, jossa hän koetti yhdistelemällä harmonisoida neljän tunnetun evankeliumin kertomukset. Kolmanneksi toisella vuosisadalla vielä mahdollisesti Justinos Marttyyri viittaa Ensimmäisessä Apologiassaan jakeeseen 20, mutta tämä on debatoitu asia. Itse uskon, että Justinos viittaa jakeeseen 20., ja tärkein syy minulla on tälle, että jos Ireneus viittaa pitkään loppuun ajallisesti vähän aikaisemmin, niin miksi Justinoskin ei voisi viitata, kun vielä Tatianoksen evankeliumiharmonia voisi selittää pienen erilaisuuden verrattua Markuksen evankeliumiin. Myöhemmistä kirkkoisistä pitkää loppua käyttää esimerkiksi Hippolytos, Arafat Persialainen, Efraim Syyrialainen Tatianoksen evankeliumiharmonian kommentaarissaan, Epifanius, Ambrosius Milanolainen ja Augustinus.

Siinä nyt oli jonkinlaista tuntumaa minkälasia ovat sieltä merkittävästä päästä olevat tekstikriittiset ongelmat Uudessa testamentissa. Miten sitten voisi suhtautua tällaisiin tekstikriittikin esille nostamiin lukutapaeroihin, jotka aiheuttavat jonkinlaisia ongelmia, vaikka mitään kristinopin kohta ei olekaan milläänlailla vaakalaudalla? Onhan kristillisissä kirkoissa usein käytetty esimerkiksi jaetta 16. pitkästä Markuksen evankeliumin lopetuksesta vahvasti pyhästä kasteesta opetettaessa. Eli siis jaetta: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen."

Varhainen kirkko antaa minusta tähän erittäin hyvän ja käyttökelpoisen vastauksen. Kun varhaisessa kirkossa, etenkin harhaopettajien paineessa, tuli vääntöä siitä, mitkä kirjat kuuluvat Uuteen testamenttiin, niin katsottiin olevan kahdenlaisia Uuden testamentin kirjoja. Toki oli selkeästi Uuden testamentin ulkopuolella olevia kirjoja, mutta nyt puhun niistä joiden kanonisuudesta, joko oltiin yhtämieltä tai sitten kiisteltiin. Eli siis oli kirjoja, jotka olivat yksimielisesti, vailla debattia osa Uutta testamenttia. Näitä kirjoja kutsuttiin homologumena -kirjoiksi. Niistä oltiin siis samaa mieltä. Sitten oli joukko sellaisia kirjoja, joista käytiin debattia syystä tai toisesta. Näitä kirjoja kutsuttiin antilogumena -kirjoiksi. Niistä ei siis ollut yksimielisyyttä siinä hetkessä. Tällöin toimittiin, joku voisi sanoa hätävarjelun liioitteluna, niin että kristinoppia ei saanut muodostaa pelkästään antilogumena -kirjojen pohjalta. Aina piti olla mukana myös todistus homologumena -kirjoista. Ja toiseksi antilogumena -kirjoja ei saanut selittää niin, että ne menisivät ristiriitaan homologumena -kirjojen kanssa. Antilogumena -kirjatkin kyllä katsottiin olevan Jumalan sanaa, mutta näillä kahdella periaatteella operoitiin, varmuuden vuoksi.

Samat periaatteet toimivat minusta myös tekstikriittisten ongelmien kanssa. Niitä raamatunkohtia, joissa on ratkaisematon tekstikriittinen ongelma, ei saa käyttää pelkästään kristinopin muodostukseen, vaikka toki niitäkin voi varmojen raamatunkohtien kanssa käyttää. Eikä tekstikriittisiä ongelmia sisältäviä raamatunkohtia saa selittää ristiriitaan varmojen raamatunkohtien kanssa.

Kristus siis pohjimmiltaan antaa arvovallan ja luotettavuuden Raamatulle. Mutta silti voidaan hyvällä syyllä inhimillisestikin, tieteenkin valossa katsoen, todeta että meillä on ällistyttävän luotettava Raamattu, pyhä Jumalan sana. Me voimme luottaa, että siinä annetut Jumalan armolupaukset kestävät tänäänkin ja tulevat aina kestämään. Jumala todella loi kaiken, Kirjoitusten mukaan. Jeesus Kristus todella syntyi neitsyt Mariasta meidän syntimme sovittamaan, niin kuin on kirjoitettu. Ja Aivan kuten Paavali kirjoittaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 15: "Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet. Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan [κατὰ τὰς γραφὰς], ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan [κατὰ τὰς γραφὰς], ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista."  

Tästä syystä voin varmasti sanoa teille kaikille lukijoille: "Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (Room. 8:1). Olkaaten siis turvallisella mielellä, meidän syntimme ovat anteeksiannetut.