Vieraanvarainen luterilaisuus?

Lähetysjärjestö Kylväjän lähetysjohtaja Jukka Kääriäinen kirjoitti seurakuntalainen.fi -sivustolle blogin otsikolla "Vieraanvarainen luterilaisuus on lähetyksen kolmas tie tiukan puhdasoppisuuden ja liberaalin kristillisyyden välillä". Luterilaisena pastorina ja teologina tähän on pakko tarttua, koska olemme niin jännän äärellä, että en ennen ole kuullut "vieraanvaraisesta luterilaisuudesta" kolmantena tienä tässä asiayhteydessä. Mistä sitten on kyse, ja mitä siitä voisi ajatella?

Vielä ennen kuin menen itse Kääriäisen blogin analysointiin, niin totean kaksi asiaa: 

Ensiksi haluan sanoa, että vieraanvaraisuushan on raamatullinen hyve ja jokaisen kristityn on hyvä olla vieraanvarainen (jopa "tiukan puhdasoppisen" luterilaisen), etenkin Kristuksessa pyhiä kohtaan. Kirjoittaahan apostoli Paavali: "Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta" (Room. 12:13). 

Toiseksi, jos tekisin omasta näkökulmastani tulkinnan, mitä on vieraanvarainen luterilaisuus, niin kaikkien tunnustuksellisten luterilaisten tulisi olla myös evankelioinnin näkökulmasta "vieraanvaraisia" (eikä vain "normaalin" vieraanvaraisia). Tunnustuksellisuus ei ole epävieraanvaraista, vaan kutsuvaa ja turvallista. Kukaan seurakuntaan tulija ei ole lähtökohtaisesti ongelma, vaan jokaiseen tulee suhtautua rakkaudella ja kiitollisuudella (jokainen uusi kristitty on Jumalan ihme). Rakkautta on kuitenkin myös varjella sekä kirkkovieraan että seurakunnan turvallisuutta. Tähän kuuluu myös ehtoollisyhteys -kysymykset.

Itse blogissa Kääriäinen näkee Kylväjän katsoneen itselleen kolmannen tien "tiukan puhdasoppisen" luterilaisuuden ojan ja "liberaalin kristillisyyden" allikon keskeltä. Kääriäisen lanseeraama "Vieraanvarainen luterilaisuus" mahdollistaisi joustavan lähetystyön Kylväjälle ja muille halukkaille tämän tai riittävän samankaltaisen tien kulkijoille. Nähdäkseni tässä blogissa kuitenkin sekoitetaan asioita. Armo ja laupeus eivät ole sama asia kuin kristinopin mitätöinti. Armoa ja laupeutta ei perimmältään ole, jollei ole kristinoppia.

Kääriäinen aloittaa kirjoituksensa: "Lähetysyhdistys Kylväjän identiteetin ja olemassaolon perustan voi kiteyttää kahteen sanaan: evankeliumin vuoksi. Yksinkertainen mutta syvällinen periaate – ja haastava elää todeksi. Meidän on perusteltava kaikki kantamme, päätöksemme, suunnitelmamme ja toimemme evankeliumilla." Tämä kuulostaa varmaan suunnilleen jokaisen korvaan näppituntumalta hyvältä. Evankeliumista on puhuttu paljon luterilaisuudessa ja haluaisin ajatella hyvää tästäkin kannanotosta. Kuitenkin jokin saa minut kysymään, mitä Kääriäinen tarkoittaa käsitteellä "evankeliumi" tässä?

Kääriäinen alkaa mahdollisesti avaamaan käsitettä seuraavalla tavalla: "Evankeliumi antaa riittävät edellytykset rakentaa ykseyttä ja ylläpitää yhteyttä, mikä jättää tilaa erilaisille näkemyksille toissijaisissa asioissa. Augsburgin tunnustuksenkin mukaisesti ykseys evankeliumissa on ihan oikeasti riittävä perusta ykseydelle ja yhteistyölle lähetyksessä." Edelleen jää ilmaan, mitä tämä evankeliumi on, mutta viittaus Augsburgin tunnustukseen on outoutensa lisäksi ehkäpä vähän ajatusta avaava. "Evankeliumin" siis pitäisi antaa riittävät edellytykset rakentaa ykseyttä ja ilmeisesti jotenkin määrittää mitkä ovat "toissijaisia asioita". Augsburgin tunnustuksesta ei kuitenkaan löydy sellaisenaan kohtaa johon Kääriäinen viittaa, mutta uskoisin, että Kääriäinen viittaa artiklaan CA VII Kirkko. Siellä kuitenkin oikeastaan lukee: 

"Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset." (korostus minun)

Artiklassa ei siis puhuta kirkollisen ykseyden yhteydessä "evankeliumista" (saksankielinenkin laitos edellyttää evankeliumille tietyn sisällön, eikä vain epämääräisyyttä, eli kenties jonkinlaista 'typistettyä evankeliumia'), vaan "evankeliumin opista". Nähdäkseni taustalla on kaksi eri tulkintatraditota: 

Ensiksi esimerkiksi Leif Granen edustama, jossa "evankeliumin oppi" ymmärretään jonkinlaiseksi pienimmäksi mahdolliseksi yksimielisyydeksi "evankeliumista", sen julistamisesta käytännössä, jättäen usein miten auki, mitä tämä evankeliumi sitten itse asiassa on (mikäli muistini ei aivan petä, Granekaan ei määrittele mitä tämä "evankeliumi" tarkoittaa). Kovasti "evankeliumin opillisia" lausumia olisivatkin jo vaikkapa se, että Jeesus syntyi neitsyt Mariasta ja että Jeesus nousi ruumiillisesti kuolleista, joista kummastakaan en halua uskoa Kääriäisenkään haluavan luopua, mutta jotka jo tuovat tiettyjä rajoitteita siihen, mitä tämä "evankeliumi" olisi. Jo näissäkin kahdessa on monella suomalaisella itsensä luterilaiseksi mieltävällä paljonkin kakisteltavaa, jos edes pystyisivät nielemään. Kun lisätään vielä Jeesuksen käsky "opetuslapseuttaa" kastamalla ja opettamalla, niin alkaa olemaan nielemistä monella kansankirkon ulkopuolisella tahollakin.

Toinen linja, jota esimerkiksi Seppo A. Teinonen ja Juha Pihkala edustavat, ajattelee "evankeliumin oppia" tunnustuksen näkökulmasta. Monet katsovat evankeliumin opin tarkoittavan Augsburgin tunnustuksen varsinaisia opillisia artikloja 1-21.

Pidän jälkimmäistä linjaa perustellumpana sekä Augburgin tunnustuksen kokonaisuuden että tunnustuskirjojen kokonaisuuden valossa. Esimerkiksi Augsburgin tunnustus toteaa 21. varsinaisen oppiartiklan jälkeisissä loppusanoissa:

"Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua." (korostukset minun)

Suomeksi lyhyen yhteenvedon debatista voit lukea Leif Eriksonin artikkelista Luterilaisten tunnustuskirjojen kirkko -- organisaatio vai organismi? (Iustitia 36 [2019]: 12-37, Suomen teologinen instituutti)

Erikson kiteyttääkin itse asian varsin hyvin: "Julistuksen ja sakramenttien sisältö on ratkaisevaa, ei ainoastaan se, että saarnataan [ilmeinen viittaus saksankieliseen laitokseen]. Kirkon ykseyteen tarvittavaan sisältöön ei CA:n mukaan kuulu ainoastaan evankeliumi suppeassa merkityksessä vaan kristillinen oppi sellaisena, kuin se on CA:n artikloissa kiteytetty."

Voidaan siis hyvin perustein todeta, että Kääriäinen ei voi vedota teesinsä "vieraanvaraisesta luterilaisuudesta" tueksi Augsburgin tunnustuksen kirkkoartiklaan.

Kääriäinen jatkaa: "Ykseys ei tarkoita yhdenmukaisuutta, eikä se ilmene samanlaisuutena kaikissa teologisissa ja käytännön asioissa edes yhteisömme sisällä, saati suhteessa muihin järjestöihin ja kirkkokuntiin. Kirkkoisä Augustinus antaa meille lähetysjärjestönä hyvän ohjeen: ”Olennaisissa asioissa ykseys, ei-olennaisissa asioissa vapaus, kaikissa asioissa rakkaus.”

Jokaisen yksilön ymmärrys luterilaisuudesta on hieman erilainen. Henkilökohtainen uskonkäsityksemme ei ole täysin identtinen toisen kanssa. Myös luterilaisuudesta meillä on erilaisia tulkintoja ja painotuksia."

Vaikka Kääriäinen on varmastikin siinä oikeassa, että missään yhteisössä -- seurakunnassa, kirkossa -- ykseys ei tarkoita täydellistä yhdenmukaisuutta (ja hyvä niin!), niin hän tässä ikävä kyllä näyttää valjastavan (typistetyn?) evankeliumin ja Augsburgin tunnustuksen sellaiseen käyttöön, johon sitä ei voi valjastaa. Erikson lausuu asiasta artikkelissaan: 

"On väärin käyttää evankeliumia Kristuksesta jonkinlaisena suodattimena, jonka avulla voidaan ohittaa sellaiset kristillisen uskonopin asiat, jotka tuntuvat hankalilta. [...] CA:n kirkko käsittelevä artikla ei siis sisällä mitään ekumeenista "miniohjelmaa", jonka avulla voidaan lakaista uskonkäsitysten erilaisuudet maton alle." 

Samalle kannalle asettuu myös Seppo A. Teinonen artikkelissaan Satis est -- Augustana VII Teologisessa aikakauskirjassa (1973). Luterilainen kirkko (eikä järjestö, eikä edes luterilainen kristitty) ei voi olla yhtä (kirkollisessa yhteydessä) toisten kirkkokuntien kanssa, eikä edes tunnustuksestaan poikkeavien luterilaisten kirkkojen kanssa (mielenkiintoinen sivuraide tähän olisi hyvin saman suuntaiset lausunnot Roomalais-katoliselta ja Ortodoksiselta kirkolta). Vaikeaa on tehdä edes yhteistyötä evankelioinnissa (mikäli evankeliointia ei väärällä tavalla eroteta seurakunnan kontekstista, mutta silloin ollaan vähintäänkin lähellä hengellistä heitteille jättöä), jos oppi pelastuksesta on erilainen (kaste ja kasteen suhde pelastukseen lienevät suurimmat ongelmat). Ekumeeninen yhteistyö on rajoitettava niihin kysymyksiin, joissa voi tehdä yhteistyötä, kuten sanavapautta, uskonnonvapautta, moraalia ja etiikkaa koskeviin kysymyksiin.

Augsburgin tunnustus määrittää myös luterilaisen uskonkäsityksen. Myös Kylväjän taustakirkko Suomen evankelisluterilainen kirkko (kansankirkko) tunnustaa virallisesti seuraavalla tavalla (KJ §1) : 

"Suomen evankelis-luterilainen kirkko (kirkko) tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa."

Luterilaisilla voi olla erilaisia tulkintoja ja painotuksia, mutta vain luterilaisen tunnustuksen asettamissa rajoissa. Augsburgin tunnustus on tiivistänyt olennaisen artikloihin I-XXI. Muuten kyse on jostakin muusta kuin luterilaisuudesta luterilaisen tunnustuksen ymmärtämässä muodossa. Jos luterilaisuus olisikin jotakin muuta, niin pitäisi kysyä, mitä muuta luterilaisuus sitten voisi olla? Kuka siitä päättää ja millä kriteereillä? 

Kääriäinen kuitenkin toteaa vähän myöhemmin hyvin: "Emme tule koskaan olemaan samaa mieltä kaikista asioista kaikkien kristittyjen kesken. Mitä vahvempi, selvempi ja terveempi on oma identiteettimme, sitä paremmin siedämme myös erilaisuutta. Luottamus toisiimme yhteisömme sisällä luo erilaisuuden hyväksymistä ja sietokykyä." Vahva oma identiteetti on tärkeä asia. Silloin todella kestää myös erilaisuutta ja keskeneräisyyttä. Mutta jollei ole selvää tunnustuksellista identiteettiä, niin mihin meidän identiteettimme rakentuu? Hyvä tunnustus osoittaa aina Kristukseen ja Kristuksessa on pysyvä identiteetti, joka ei horju. Selkeän tunnustuksen puute altistaa turvattomuudelle ja mielivallalle.

Kääriäisellä on vielä osuus, jonka hän näyttää tiivistävän otsikkoon "Laupeus ja armollisuus ovat evankeliumin ydin". Varmasti jokainen kristitty pitää laupeutta ja armollisuutta tärkeinä, niin tekee myös "tiukan puhdasoppinen" luterilainenkin. Tärkeää on rakastaa lähimmäistä. Tärkeää on olla armollinen. Tärkeää on antaa anteeksi, koska Kristus on antanut sinulle ja minulle jo niin paljon anteeksi. Mutta jotta voisi rakastaa, joskus täytyy sanoa totuuskin. Synti täytyy sanoa synniksi, tai liian usein myös pelastus iankaikkiseen elämään (iankaikkisesta kadotuksesta) vaarantuu. Kirjoitin Eija Nivalan tapaukseen liittyen yhdestä näkökulmasta tästä jokin aika sitten. En halua uskoa, että tällaista Nivaloiden 'evankeliumia' haluaisi kukaan "vieraanvaraisen luterilaisuuden" kannattaja. Mihin evankeliumiakaan lopulta tarvitsee, ellei omaa syntisyyttään tunnusta? Jeesus Kristus tuli ihmiseksi sovittamaan kaikkien ihmisten kaikki synnit. Mutta täytyy myös uskolla omistaa tämä sovitustyö aina ristinkuolemaa myöten. Ja tämä ei onnistu ilman omien syntien tunnustamista ja hylkäämistä Jeesuksen kannettaviksi. 

Jotenkin tuntuu, että joko Kääriäisellä menee tässä puurot ja vellit sekaisin, tai sitten kyseessä on enemmän tai vähemmän petollinen sumuverho kansankirkon nk. liberaalien hämäämiseksi ja ehkäpä omien toiminta mahdollisuuksien lisäämiseksi. Jos tämä tehtäisiin monien vapaiden suuntien kristittyjen opittomassa mallissa, niin tämä olisi jotenkin ymmärrettävää, mutta luterilais-raamatulliseen malliin se istuu huonosti, jos ollenkaan. Liikaa typistetty evankeliumi ei tee ketään vapaaksi. Onko "Vieraanvaraisen luterilaisuuden" evankeliumi liikaa typistetty? Tähän kysymykseen en pysty edes yrittämään vastata pelkästään tämän Kääriäisen blogikirjoituksen pohjalta. Totta on myös, että loppujen lopuksi tiukka rajan veto on aina todella vaikeaa, koska Raamattu kokonaisuutena muodostaa kontekstin evankeliumille. Muun muassa tästä johtuen lienee mahdotonta vetää tarkkoja rajoja sille, mitkä asiat ja opit ovat välttämättömiä evankeliumille ja mitkä taas eivät ole. Parempi olisi olla edes spekuloimatta asialla, ja sen sijaan asettua Jumalan sanan alle ja lopettaa luistelu ja pohdinta milloin vielä ollaan turvallisilla vesillä ja milloin ei enää olla.

Jos jotakin haluaisi lausua evankeliumin minimistä (karmea sana pari!), niin nk. Athanasioksen uskontunnustus lausuu jotakin olennaista, vaikka ei olisikaan kaiken kattava esitys kristillisestä uskosta (esimerkiksi armonvälineet, välineet joiden kautta Jumalan lahjoittaa pelastuksen, jäävät kovin piiloon):

"Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.

Yhteinen kristillinen usko on tämä: Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta.

Isällä on oma persoonansa, Pojalla oma ja Pyhällä Hengellä oma, mutta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus on yksi, yhtäläinen on heidän kunniansa ja yhtä ikuinen heidän majesteettisuutensa.

Sellainen kuin on Isä, sellainen on myös Poika ja Pyhä Henki: Isä on luomaton, Poika on luomaton ja Pyhä Henki on luomaton.

Isä on ääretön, Poika on ääretön ja Pyhä Henki on ääretön.

Isä on ikuinen, Poika on ikuinen ja Pyhä Henki on ikuinen, eikä kuitenkaan ole kolmea ikuista, vaan yksi ikuinen, niin kuin ei myöskään ole kolmea luomatonta eikä kolmea ääretöntä, vaan yksi luomaton ja yksi ääretön.

Samoin on Isä kaikkivaltias, Poika kaikkivaltias ja Pyhä Henki kaikkivaltias, eikä kuitenkaan ole kolmea kaikkivaltiasta, vaan yksi kaikkivaltias.

Samoin Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala, eikä kuitenkaan ole kolmea Jumalaa, vaan yksi Jumala. Samoin Isä on Herra, Poika on Herra ja Pyhä Henki on Herra, eikä kuitenkaan ole kolmea Herraa, vaan yksi Herra.

Niin kuin kristillinen totuus vaatii meitä tunnustamaan kunkin persoonan erikseen Jumalaksi ja Herraksi, samoin yhteinen kristillinen usko kieltää meitä puhumasta kolmesta Jumalasta tai Herrasta.

Isää ei kukaan ole tehnyt, luonut eikä synnyttänyt. Poika on yksin Isästä, häntä ei ole tehty eikä luotu, vaan hän on syntynyt.

Pyhä Henki on lähtöisin Isästä ja Pojasta, häntä ei ole tehty eikä luotu eikä hän ole syntynyt, vaan hän lähtee. Isä on siis yksi, ei ole kolmea Isää, Poika on yksi, ei ole kolmea Poikaa, Pyhä Henki on yksi, ei ole kolmea Pyhää Henkeä.

Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia, näin on siis palvottava niin kuin on sanottu - kolminaisuutta joka on yksi, ja ykseyttä joka on kolminaisuus.

Sen joka tahtoo pelastua, on siis ajateltava kolminaisuudesta näin.

Saavuttaaksemme iankaikkisen pelastuksen meidän on kuitenkin myös vakaasti uskottava, että meidän Herramme Jeesus Kristus on tullut ihmiseksi.

Oikea oppi on tämä: Me uskomme ja tunnustamme, että meidän Herramme Jeesus Kristus on Jumalan Poika, yhtä lailla Jumala ja ihminen:

Isän luonnosta ennen aikojen alkua syntyneenä hän on Jumala, äidin luonnosta ajassa syntyneenä hän on ihminen. Hän on täysi Jumala, ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen.

Jumaluudessaan hän on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähäarvoisempi kuin Isä.

Vaikka hän on Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi.

Yhdeksi hän ei ole tullut siten, että jumaluus olisi muuttunut ihmisyydeksi, vaan siten, että Jumala on omaksunut ihmisyyden.

Yksi hän ei ole sen vuoksi, että luonnot olisivat sekoittuneet toisiinsa, vaan siksi, että hän on yksi persoona. Sillä niin kuin järjellinen sielu ja ruumis yhdessä ovat yksi ihminen, niin Jumala ja ihminen ovat yksi Kristus.

Hän on kärsinyt meidän pelastuksemme tähden, astunut alas helvettiin, noussut kuolleista, astunut ylös taivaisiin, istunut Isän oikealle puolelle, ja sieltä hän on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hänen tullessaan kaikkien ihmisten on noustava kuolleista ruumiillisesti ja käytävä tilille siitä, mitä ovat tehneet. Hyvää tehneet pääsevät ikuiseen elämään, pahaa tehneet joutuvat ikuiseen tuleen.

Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua."