Pelastus yksin armosta, Kristuksen tähden

Suomen kristillisessä kentässä on herännyt jälleen keskustelu teologiasta, kristinopista. Tällä kertaa Roomalais-katolisen kirkon ja luterilaisen kirkon kristinopista. Keskustelua on käyty vähän aikaisemmin Kujalla -podcastissa ja Oikeasti luterilainen -podcastissa. Tänä kesänä Uusi tie -lehden sivuilla (pääkirjoitus 19.7, Miikka Nummenpään vastine 11.8 ja samassa lehdessä Leif Nummelan vastine Nummenpäälle) ja viimeisimmäksi Katolista hapatusta -blogissa ja siihen vastineen kirjoittaneen Timo Laaton blogissa rukoilevaisten nettisivuilla. 

Tällaiseen keskusteluun suhtaudun kahdella tavalla: Ensiksi, on erittäin surullista, että kristityt joutuvat olemaan erimieltä keskenään. Vielä surullisemmaksi menee, jos asiat eivät voi "riidellä", vaan aletaan menemään henkilökohtaisuuksiin (esittelemässäni keskustelussa näin ei liene käynyt, mutta se on silti surullisen yleistä). Ei ole ollenkaan hyvä asia jos kristityt riitelevät millään tasolla, etenkään nykypäivänä, kun kristittyjen yhteistä rintamaa vastapäätä hulluksi tullutta maailmaa tarvittaisiin kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Toiseksi, kyse on tässä debatissa on niin tärkeästä asiasta, jota ei vain voi olan kohautuksella ohittaa: Miten minä (ja muut ihmiset) voimme pelastua iankaikkiselta kadotukselta? 

Vaikka tiedostan, mikä ainoa lopulta merkittävä kysymys on, niin kommentoin joitakin asioita Joona Korteniemen blogista (Katolista hapatusta). Nummenpäälle Nummela (ja toki osittain epäsuoraan Korteniemellekin) jo vastasikin (Uusi tie). Lopuksi palaan pelastuskysymykseen.

Katolista hapatusta -blogin kommentointia

Korteniemi syyttää keskustelijoita enemmän tai vähemmän (Laatoa enemmän) huonosta Roomalais-katolisen teologian, etenkin pelastusopin ymmärtämisestä. Ja muutenkin epätarkasta kuvauksesta. Tähän voi vastata kahdella tavalla: 

Ensiksi, lyhyissä esityksissä joutuu aina yleistämään ja Roomalais-katolinen kirkko "paavillisen sateenvarjon" alla on niin monimuotoinen ja monenlainen ("seta-aktivistista" tiukimpaan traditionalistiin, joiden [yllättäen kummankin] mukaan nyky kirkko on väärillä raiteilla), että on täysi mahdottomuus kuvata sitä yleisellä tasolla tarkasti, jollei viittaa pelkästään virallisiin oppidokumentteihin, kuten (Roomalais-) Katolisen kirkon katekismukseen. Jopa paavien Bergoglio (Franciscus) ja Ratzinger (Benedictus XVI) näkemykset vaikuttavat olevan monesti kovin erilaisia. Monesti on tullut todettua, että on ikävä Ratzingerin Jooseppia, kun lukee Bergoglion ajatuksista. Sekaannusta aiheuttaa myös esimerkiksi se, että minusta vaikuttaa vaikkapa Oskari Juurikkalan artikkelin perusteella, että kirkko-opissaan Roomalais-katolinen kirkko on tullut lähelle samaa kuin luterilainen kirkko 500-vuotta aikaisemmin (vai onko sittenkään, koska aikaisempia päätöksiä ei ole kumottu ja kirkkohan ei voinut erehtyä...). Myös moni luterilaiseksi itsensä mieltävä teologi pitää Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista (YJV) hyvänä dokumenttina, joka olisi ratkaissut kiistan vanhurskauttamisopista. Näin ei kuitenkaan ole edes dokumentin hyvyyden suhteen, puhumattakaan kiistan ratkaisemisesta (suomalainen esitys YJV:n ongelmista S. Kiviranta & T. Laato toim. Turhentuuko uskonpuhdistus? Hyvä puheenvuoro on myös Robert D. Preus: Vanhurskauttaminen ja Rooma) 

Toiseksi, Korteniemi itse syyllistyy nähdäkseni, ikävä kyllä, lähelle samaan luterilaisen teologian osalta. Toki on myönnettävä, että luterilaisuuskin (tai itseään luterilaisina pitävät) näyttäytyy erittäin monimuotoisena. Se erotus tässä kuitenkin nähdäkseni on verrattuna paavilliseen sateenvarjokirkkoon, että kyse on enemmän nk. quia/quatenus -kysymyksestä. Eli kyse on siitä, tunnustatko luterilaisen tunnustuksen siksi, että se on Raamatun oikea selitys (voidaan myös lausua, että koska Tunnustuskirjat ovat sopusoinnussa Raamatun kanssa); vai tunnustatko luterilaista tunnustusta sen verran kuin se on yhtenevää Raamatun (tai sinun Raamatun tulkintasi/ideologiasi) kanssa.

Minun vaatimattoman käsitykseni Roomalais-katolisen kirkon virallisesta opetuksesta (lähinnä Katolisen katekismuksen osalta; toissijaista opetusta olen toki lukenut) mukaan niin kauan kuin ammennetaan nk. klassisen kristinuskon yhteisistä aarreaitoista, niin perusteluna erilaisille opinkohdille on kunnioitettava määrä erilaisia Raamattu viitteitä. Näiden opinkohtien kanssa ei juuri ongelmia olekaan, pikemminkin sydän pyrkii "jubileeraamaan". Mutta kun lähdetään Rooman erityisoppien käsittelyyn, loppuvatkin Raamattu viitteet ja siirrytään viittamaan korkeinkaan nk. apokryfikirjoihin ja etenkin erilaisiin kirkollisiin dokumentteihin alkaen myöhemmistä kirkolliskokouksista (erityisoppien kanssa ei viitata tärkeimpiin Ekumeenisiin kirkolliskokouksiin kuten Nikea v. 325, Konstantinopoli v. 381 ja Khalkedon v. 451 -- niiden kanssa sivuutetaan näkökulmastani jopa paavillisia kirkolliskokouksia kuten Orange v. 529) jatkuen paavillisiin dekretaaleihin.

Erityisopeista esimerkiksi nk. kiirastuli ja lisäykset oppiin neitsyt Mariasta (Marian tahraton/synnitön sikiäminen, taivaaseen ottaminen ja taivaallinen kuningattaruus). Neitsyt Mariasta, ja myös mariologian tärkeydestä, olen kirjoittanut jo täällä ja täällä, siihen ei hirveästi ole lisättävää, kuin korkeintaan se, minkä Laato blogissaan kommentoi: 

Vastakirjoituksen mukaan ”ei ole kaukaa haettua aja­tella”, että Jeesuksen äidin ”per­soo­nan oli ja on tarkoitus olla Uuden liiton liitonarkki, Jumalan ikui­sen Sa­nan erityinen asumus”, ”sisältä ja ulkoa päällystetty puhtaalla kullalla” (2. Moos. 25:11) – ku­ten myös Maria ”oli jo sikiämisestä saakka valmistettu ’sisältä ja ulkoa’ hengellisesti ja moraalisesti täy­del­liseksi asumukseksi Jumalalle”. On tämä kyllä tosi kaukaa haettu perustelu etenkin, kun Uusi Testamentti puhuu Kristuksesta Uuden liiton liitonarkkina (Room. 3:25 ja Hepr.)".

Kiirastuli sen sijaan on hyvä esimerkki erityisopista: Oppiin kiirastulesta löytyy Korteniemeltä oikeastaan vain yksi Raamattu -perustelu, eli 1. Kor. 3:11-15. Tämän kohdan Laato kuittaa lyhyesti oleellisen esille nostaen blogissaan seuraavalla tavalla:

Se [edellä mainittu Raamatun kohta] ei kumminkaan puhu kiirastulesta, vaan viimeisen päivän tuomiotulesta, joka koet­telee, kestääkö se, mitä olemme rakentaneet pelastuksen perustukselle, Kristukselle. Olemme esimerkiksi voi­neet hakea omaa kunniaamme tai tulkita Raamattua väärin vaikkapa opettamalla kiirastulta. Tuo kaikki palaa poroksi viimeisenä päivänä. Mutta jos joku syntinen ihminen on silti lopulta tur­vannut Jee­suk­seen omana Vapahtajanaan, hän pelastuu – yksin armosta.

Tämän kohdan lisäksi Korteniemi viittaa apokryfikirjoihin (2. Makkabealaiskirje), Gregorius Suureen (kenties ensimmäinen jonkinlainen "paavi", Rooman piispana vuoden 600 tiennoilla), paavi Benedictus XVI:een ja toki myös omiin pohdintoihinsa. Mitään Raamattu perusteita kuitenkaan ei löydy ja muut enemmän filosofiset pohdinnat käyvät varmastikin Roomalais-katoliseen teologiseen systeemiin, mutta ei luterilaiseen, eikä siis raamatulliseen tältä osin.

Vielä ennen pelastuskysymystä, ja paria loppu huomiota, jokunen sana Raamattu ja kaanon kysymyksestä, koska se väistämättä nousee esiin, kuten Korteniemikin toteaa. Olen myös kirjoittanut kysymyksestä jotakin täällä. Kommentoin lisäksi vähän Korteniemen väitteitä:

Korteniemi kritisoi "yksin Raamattu -periaatetta" ja Raamatun selitysmetodia ja toteaa: "Syy on mielestäni yksinkertainen: Sola Scriptura ei toimi." Olen samaa mieltä. Korteniemen esittämä "yksin Raamattu" (Sola Scriptura) -periaate ei toimi. Korteniemi näyttää tekevän kuitenkin luterilaisuuden näkökulmasta karikatyyrin tästä opetuksesta, joka lähinnä kuvaa amerikkalaisen nk. evankelikalismin Raamatun tulkintaa. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on aina ollut selvää, että Raamattu yksin on yli ohje, mutta Raamattu ei koskaan ole yksin. Sen sijaan Raamattu yksin -periaate on ymmärrettävä oikein.

Raamattu todella on "yksin on ainoa tosi ohje, jonka mukaan kaikki opettajat ja opit on koeteltava ja arvioitava". Mutta kuten Yksimielisyyden ohje myös lausuu, niin ei Raamattu ole yksin: "Opin summa, perusta, sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikkea oppia on Jumalan sanan pohjalta arvioitava ja syntyneet riidat kristillisesti selvitettävä ja ratkaistava..."

Esimerkiksi Raamatun selityksestä voisin nostaa: 

- Raamatun jumalallinen alkuperä. Raamattu on alusta loppuun Jumalan erityistä ilmoitusta, pääsanomanaan Jeesuksen Kristuksen sovitustyö meidän ihmisten syntien sovittamiseksi.

- Raamattu on yhtenäinen. Raamattu ei ole pohjimmiltaan sekalainen kirjakokoelma, vaan se on sisäisesti yhtenäinen erityinen ilmoitus. 

- Raamatun kirjaimellis-kielioppillis-historiallinen- merkitys on ensisijainen.

- Raamattu selittää Raamattua. Vaikeat Raamatun kohdat tulee selittää, mikäli mahdollista, helpompien Raamatun kohtien avulla.

- "Opin istuimet" tai "Opin paikat" (sedes doctrinae). Kerätään yhteen Raamatun kohdat, jotka lausuvat jostakin tietystä kristinopin kohdasta ja katsotaan mitä ne opettavat meille. Kohtia tulkitaan kirjaimellis-kieliopillisesti koko Raamatun kontekstissa, ennen kuin aletaan hutkia.

- "Opin paikoista" sitten seuraa uskon analogia, jonka perusteella voidaan tulkita Raamattua esimerkiksi asioissa, joista ei ole suoraa Jumalan ilmoitusta.

Lisää voi lukea esimerkiksi Robert D. Preus: Miten luterilainen kirkko selittää Vanhaa ja Uutta testamenttia? Jack D. Kilcrease: Holy Scripture.

Tiivistetysti tarvitaan evankeliumin mukaisuus ja tarvitaan historiallis-kieliopillinen merkitys tekstille. Tosi kristinoppi korottaa Kristusta ja evankeliumia Hänestä, eikä mitään ihmisessä. Kaikki kunnia Kristukselle, ei pienintäkään hitusta pelastuksesta ihmiselle. 

Korteniemi kirjoittaa myös: "Pääkirjoituksessaan Nummela toteaa myös – aivan oikein – että katolisilla ja protestanteilla on ”eri kokoinen Raamattu”, koska katoliseen kaanoniin kuuluvat myös ns. Vanhan testamentin apokryfikirjat tai deuterokanoniset kirjat. Olin kuitenkin äimistynyt, kun hän väittää asian johtuvan siitä, että katolinen kirkko liitti ne kaanoniin vasta Trenton kirkolliskokouksessa 1546!" 

Ja Nummela vastaa (vastineessaan Nummenpäälle, jota Korteniemi ei ilmeisesti tunne): "On totta, että apokryfikirjat tunnettiin ja niitä luettiin jo ennen vuotta 1546. Protestantit eivät koskaan vastustaneetkaan niiden lukemista, vaan ainoastaan niiden liittämistä Pyhän Raamatun inspiroitujen kirjojen joukkoon, osaksi Jumalan sanaa, Raamattua. Raamatun kirjat olivat Jumalan sanaa välittömästi kun ne kirjoitettiin, eikä vasta silloin kun kirkko vastaanotti ne ja tunnisti (ei valinnut, eikä päättänyt) ne Jumalan sanaksi."

Nummelan vastaukseen voisi lisätä, että apokryfikirjat eivät kuuluneet kaikkiin varhaisen kirkon julkaistuihin Raamatun kirjalistoihin (kuten kirkkoisä Athanasios Suuren listaan pääsiäiskirjeessään vuonna 367), eikä esimerkiksi Ortodoksinen (tai Kreikkalais-katolinen) kirkko ole tähän päivään mennessä "lyönyt lukkoon" omaa Raamatun kaanoniaan, kuten Roomalais-katolinen kirkko Trentossa 1546. Huomattava on myös se, että Ortodoksisen kirkon käyttämä määrä apokryfikirjoja eroaa Roomalais-katolisen kirkon käyttämästä määrästä. Kristillinen kirkko on monesti seurannut nk. heprealaista kaanonia. Ne, jotka eivät seuraa, eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä se "uusi kaanon" sitten olisi. Nk. heprealaisen kaanonin käyttö on myös hyvin perusteltua, kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessani tällä blogilla kirjoittanut.

Miten minä pelastun?

Jotta pääsisi edes jotenkin kiinni siihen, mitä roomalaiskatoliset opettavat pelastuksesta, täytyy tarttua Katoliseen katekismukseen (tai muihin virallisen opetuksen kertoviin dokumentteihin). Monilla roomalaiskatolisilla teologeilla on pyrkimys (Vatikaani II:n ja ehkäpä jopa YJV:n antamalla oikeutuksella?) häivyttää erot luterilaisuuteen päin omissa pohdinnoissaan ja valikoivissa sitaateissaan viralliseen opetukseen. Voihan toki olla, että itse tulkitsen Katolista katekismusta (ja/tai muita dokumentteja) väärin (ja nämä roomalaiset apologeetat oikein), joten jokaisen kannattaa varmastikin itse lukea mitä opetetaan. Tässä muutama esimerkki (viitaukset Katoliseen katekismukseen, jos ei toisin ilmoiteta):

"Siinä missä kaikki ihmiset ovat menettäneet heidän viattomuutensa Aadamin/ihmisen noustessa Jumalaa vastaan (prevarication of Adam)... vapaa tahto... ei tullut missään mielessä tuhotuksi heissä" (Canons and Decrees of the Council of Trent, Session 6, Decree on Justification; Viitattu The Lutheran Difference An Explanation & Comparisation of Christian Beliefs mukaan)

Kohta 1989: "Pyhän Hengen armon ensimmäinen teko on kääntymys, joka aikaansaa vanhurskauttamisen, niin kuin Jeesus sanoo evankeliumin alussa: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” (Matt. 4:17). Armo saa ihmisen kääntymään Jumalan puoleen ja kääntymään pois synnistä. Näin hän saa anteeksiantamuksen ja vanhurskauden ylhäältä. ”Vanhurskauttaminen ei ole pelkkä syntien anteeksiantaminen; siihen kuuluu myös pyhittyminen ja ihmisen sisäinen uudistuminen.”". 

Kohta 1990: "Vanhurskauttaminen irrottaa ihmisen synnistä, joka on ristiriidassa Jumalaan kohdistuvan rakkauden kanssa, ja puhdistaa hänen sydämensä. Vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan laupeuden aloitteesta hänen tarjotessaan anteeksiantamusta." 

Kohta 1993: "Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille. Yhteistyö ilmenee siinä, että ihminen suostuu uskossa Jumalan sanaan, joka kehottaa häntä kääntymykseen, ja toimii rakastaen yhteistyössä Pyhän Hengen liikkeellepanevan voiman kanssa".

Kohta 2002: "Jumalan vapaa aloite vaatii ihmiseltä vapaan vastauksen. Sillä Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja suonut hänelle vapauden kanssa kyvyn tuntea Jumala ja rakastaa häntä. Sielu voi astua vain vapaaehtoisesti rakkauden yhteyteen."

(Kaikki alleviivaukset minun)

Oma tunnelmani uudempien virallisten dokumenttien ja vaikkapa katolinen hapatus -blogin äärellä on, että Roomalais-katoliset teologit taiteilevat vanhojen omituisten jopa kauheiden päätöslausumien ja sen minkä kenties (toivon mukaan) ymmärtävät oikeaksi kanssa. Perussysteemi Jumalan ja ihminen yhteistyöstä ja pelastuksen prosessiluonteesta kuitenkin säilyy, koska "paavi ja kirkko ei voi erehtyä". Kumpikin vastoin Raamattua ja selkeimmillään Paavalia. Taustalla näyttäisi olevan esimerkiksi syntikäsitys, johon esimerkiksi lainaamani Trenton konsiilin lausuma viittaa. (Peri)synnin syvyys ei ole yhtä syvää Roomassa kuin luterilaisessa opetuksessa (CA II) ja kaste poistaisi perisynnin vaikutuksen (kun taas luterilaisuus toteaa lohdullisesti kristityn olevan yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen ja juuri perisynnistä kumpuaa tekosynnit kristitylläkin). Jotkin kohdat Katolisessa katekismuksessa on vähintäänkin mahdollista ymmärtää oikein, mutta joitakin on erittäin vaikea ellei mahdoton hyväksyä Raamatun äärellä. Joskus ole vähän pilke silmäkulmassa vitsaillut, että jos Paavalin pystyisi poistamaan Raamatusta, niin olisi helpompaa vääntää kieroon loppu Raamattu. 

Todeta myös voisi, että käsitteestä "yhteistyö" haluaisin tietää lisää, siis mitä Roomalais-katoliset sillä tarkoittavat. Vaikutelmani on luterilaisesta näkökulmasta, että vanhurskauttaminen ja pyhitys menevät sekaisin (minkä mahdollistaa mm. erilainen opetus synnistä), jolloin ihmistöitä sekoittuu Jumalan töihin. Kuva "legendaarisesta" ankkurikettingistä kuvaa tätä omalta osaltaan:

Laivan ankkurikettinki on tehty 999 titaanilenkistä ja yhdestä halvasta klemmarista. 999 titaanilenkkiä kestää mitä vain, mutta halpa klemmari on halpa klemmari. Kun tuuli tuivertaa ja laivan kautta ankkurikettinkiin kohdistuu painetta, niin ei auta vaikka 999 titaanilenkkiä kestäisi mitä vain, jos halpa klemmari napsahtaa poikki ja sehän napsahtaa poikki. Laiva on tuuliajolla.

Jollei meidän pelastuksemme ole täysin Jumalan varassa, täysin Kristuksen sovitustyön varassa, niin huonosti meille käy. Kukaan ei pelastu, jos vaikka vain se 1/1000 olisi ihmisen varassa. Pelastus on yksin Jumalan työ Kristuksessa, jonka uskon (ja normaalioloissa kasteen) kautta voi lahjana vastaanottaa. Paavalin kirje roomalaisille esittää koko vanhurskauttamis- pyhitys kuvion upealla tavalla. Pitäen kummatkin voimassa, mutta erillään toisistaan. 

Näkökulmastani roomalainen "pelastuminen yksin armosta" ei tarkoita pelastumista yksin armosta, koska armo ei tarkoita samaa. Roomalainen käsitys edellyttää ihmisen myötävaikutusta. Sellaisena se johtaa epävarmuuteen. Olenko nyt täyttänyt osuuteni, onko klemmarini riittävän kestävä? Mitään todellista lohdutusta ei löydy niin kauan kuin edes jotakin on ihmisen omassa varassa.

Simo Kiviranta (piispa Olavi Rimpiläinen kutsui Kivirantaa "pansofokseksi", eli "kaikkitietäväksi", joka kuvaa hyvin Kivirannan arvostusta teologina) toteaa Roomalais-katolisen ja luterilaisen vanhurskauttamisopin suhteesta: 

"Katolisen opin kannalta on siis täysin mahdotonta, että ihminen luettaisiin Kristuksen tähden vanhurskaaksi Jumalan edessä ja että hän olisi Jumalan armosuosion ja uskon omistaman Kristuksen lahjavanhurskauden perusteella jo kokonaan vanhurskas. Tätä ihminen on luterilaisen opin mukaan kasteen ja uskon kautta. Täydelliseen turmeltuneisuuteen ei istuteta tai vuodateta vain vanhurskauden alkua, vaan annetaan koko lahja." 

Luterilainen käsitys on juuri se mitä Paavali opettaa Uudessa testamentissa. Prosesseja Paavali ei opeta pelastuksen tai vanhurskauttamisen yhteydessä. Ja Paavalikin on yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen (simul iustus et peccator), ehkäpä kaikkein selvimmin tämä tulee ilmi kirjeessä roomalaisille luvussa 7.

Aiheeseen liittyen Jaroslav Pelikanin hieno ajatus Augsburgin tunnustuksen ääreltä: CA I, II ja III artikloista seuraa, että "ainoa tapa esittää vanhurskauttaminen katoliselle traditiolle parhaiten uskollisella tavalla on opettaa vanhurskauttamista uskon kautta" (CA IV). Pelikanin mukaan saman, liittyen vielä tiivistetysti katoliseen traditioon, voisi esittää myös seuraavalla tavalla: "Jos Pyhä kolmiyhteys oli yhtä pyhä kuin Kolmiyhteinen dogma opetti; jos perisynti oli niin vihamielinen (virulent) kuin augustiinolainen traditio sanoi sen olevan; ja jos Kristus oli yhtä välttämätön kuin kristologinen dogma antoi ymmärtää", niin ainoastaan vanhurskauttaminen uskon kautta toimii.

Loppuhuomioita

Korteniemen kirjoituksen kanssa päädyn Laaton ja Vaahtorannan (Facebook) kanssa samaan lopputulemaan: Korteniemi vain vahvistaa luterilaisen kritiikin oikeellisuuden. Roomalais-katolisesta näkökulmasta tämä ei ole ongelma. Suurimmaksi osaksi, koska Katolinen katekismus opettaa: "Tästä johtuu, ettei kirkko, jolle ilmoituksen välittäminen ja tulkinta on uskottu, ammenna varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin Pyhästä Raamatusta. Sen vuoksi molemmat, sekä Pyhä Raamattu että traditio, on otettava vastaan ja niitä on pidettävä arvossa yhtä alttiisti ja kunnioittavasti" (Kohta 82). Tällöin päädytään kysymykseen missä se perimmäinen auktoriteetti sitten on, jollei Raamatussa? Roomalaiset sanovat että paavissa ja opetusvirassa. Mutta mistä paavi on sen saanut (paavius ei ole kovin varhainen ilmiö, jos katsoo historian todistusta)? Roomalaiset vastaa että Raamatusta. No mistä se Raamattu sitten sai perimmäisen auktoriteettinsa? Paavilta... ja kehäpäätelmä on valmis. Jollei kristinopin perimmäinen auktoriteetti ole Raamatussa ja Raamatulla Kristuksessa, niin olemme syvissä ongelmissa.